Lapsettomana sitä löytää itsensä mitä absurdeimmista
tilanteista. Yksi tällaisista osui kohdalleni viime viikolla. Työni puolesta
olen säännöllisesti tekemisissä raskaana olevien äitien kanssa, eikä tässä
vielä ole mitään ihmeellistä, vaikka itse emme lapsia olekaan pystynyt saamaan.
Tämä ei herätä minussa myöskään mitään erityisiä tunteita – surua tai muuta
sellaista.
Tällä kertaa asiakkaalla oli nainen, jonka tulevalla
lapsella oli juuri todettu Downin syndrooma. Käynnin aiheena oli tilanteen
kartoittaminen ja valintojen tekeminen. Pari ilmoitti haluavansa abortin ja
alkaa sitten yrittämään uutta lasta.
Kävimme läpi abortin tekemiseen liittyvät muodollisuudet:
lomakkeiden täyttämisen aborttiluvan hakemiseksi Valviralta, koska raskaus oli
jo pidemmällä kuin 12 viikkoa. Sitten kerrattiin jatkotoimenpiteet. Seuraavalla
viikolla nainen hakisi klinikalta tabletin, joka ilmeisesti tappaisi vauvan.
Siitä kahden päivän kuluttua hän tulisi sairaalaan, jossa hän saisi
toisenlaisia tabletteja, jotka käynnistäisivät synnytyksen.
Minulta kysyttiin, tulisinko mukaan aborttiin. Olin jo
varautunut tähän kysymykseen etukäteen ja miettinyt päätökseni valmiiksi. Minulla
oli jo kyseiselle päivälle muita töitä, joten en pääsisi paikalle. Olin
helpottunut tästä tosiasiasta. Juuri oman alkioni menettäneenä en haluaisi olla
mukana tällaisessa enkä missään tapauksessa muutenkaan. Kätilö kuitenkin tivasi
minulta, hankkisinko paikalleni tuuraajan. Sanoin, ettei tuuraajan hankkiminen
ollut minun tehtäväni, vaan klinikan. Kätilö ilmeisesti päätteli, että keksin
tekosyitä, mutta hänen reaktionsa oli asiaankuulumaton.
Potilaalle kerrattiin vielä palvelut, joihin hän olisi
oikeutettu: perhe saisi apua hautajaisten järjestämiseen, keskusteluapua
sosiaalityöntekijän kanssa sekä mahdollisuuden tavata psykiatrista
sairaanhoitajaa. Mietin, tarjottiinko keskenmenon kokeneille samoja etuuksia,
koska olin lukenut naisista, jotka synnyttivät kuolleen lapsen yksin kotona
ilman tukea.
Pohdin elämän ironiaa: tuosta lapsesta olisi voinut tulla
jonkun kauan kaivattu adoptiolapsi. Sama nainen oli jo tehnyt aiemmin kaksi
aborttia ehkäisytarkoituksessa. Että jollakin olikin sikiöitä tuhlattavaksi,
kun toisilla ei ollut juuri mahdollisuutta edes saada munasolua
hedelmöitetyksi. Olin aivan uupunut päästessäni pois klinikalta. Minulla oli
paha olla ja olin todella stressaantunut.
Kaikista absurdeimmaksi koko aborttineuvonnan teki se, että
näistä töistä hankkimillani tuloilla rahoitan omia lapsettomuushoitojani.
Laitan joka kuukausi tililleni säästöön rahaa, jotta pystyn hankkimaan
apteekista kalliit hedelmöityshoitoihin tarvittavat lääkkeet jälleen kerran.
Elämän mustaa huumoria.
