Suru on sanaton. Se tulee odottamatta ja hyökyy yli valtavalla
voimalla. Se hiipii mieleen hiljaa, kun puolustusmuurit ovat alhaalla. Se
muistuttaa itsestään vaivihkaa yhä uudestaan ja kasvaa hyökyaallon mittoihin.
Suru huuhtoo mielen rantoja yhä uudestaan, ja tyyntyy lopulta, jättäen surijan
uupuneena lepäämään.
Suru on pohjaton. Ei ole mittaa eikä määrää, jolla surun
saisi itkettyä loppuun. On vain hiljaista nyyhkimistä, tuskaa, syvältä
kumpuavaa kaipuuta ja pettymystä. Vierelläkulkija voi vain hiljaa lohduttaa
olemuksellaan ja kosketuksellaan.
Suru on jakamaton. Sitä ei voi helpottaa puhumalla eikä
selittää. Se vain on. Siksi suru takertuu sydämeen tiukasti ja jää sinne
tukkimaan ilon ja onnen lähteitä.
Surua voi yrittää harhauttaa touhuamisella ja kiireellä,
mutta sitä ei voi huijata. Se löytää tiensä takaisin uudestaan ja uudestaan,
kuin lempeä lemmikkikoira.
Surun kanssa voi ystävystyä. Se kertoo, mikä sinulla on
kallisarvoista ja neuvoo pitämään siitä kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti