Raskausuutisia - vaan ei omia

Selatessani Facebookia huomasi, että sisareni miehen lapsellinen pikkusisko on raskaana. Eikä ihan vähän: viikkoja on jo kertynyt 21. Hän oli linkittänyt Naamakirjaan bloginsa, jossa hän hehkutti ultraäänikäyntiä, pahoinvointeja, lapsen liikkeitä ja kaikkea ihmeellistä, mitä rakenneultrassa kerrotaan. Kaiken huipuksi blogissa oli havainnollistettu piirroskuvan avulla, missä kohtaa ja minkä kokoinen uusi tulokas on. Vieressä oli tietysti vertailun vuoksi tytön oma pieni raskausmaha. En ollut tiennyt, että tämä tyttö on raskaana.

Vastahan hän kirjoitti lukiosta ja meni töihin. Eikä naimisiinmenostakaan ole kuin pari vuotta. Ei siitä ole kymmentäkään vuotta, kun hän oli ärsyttävä teini, joka oli siskoni perheen ja minun kanssani Ylläksellä joululomalla. Silloin hän kieltäytyi syömästä kunnon ruokaa ja katsoi Pirates of the Caribbean –elokuvan ainakin kolmesti. Käytyämme huskyajelulla hän kohkasi, että ottaa itselleen huskyn ja käy tekemässä sen kanssa pitkiä, 10 kilometrin lenkkejä. Sitä utopistisempaa ajatusta sai hakea. Huskyhaaveet jäivät, mutta tilalle tuli ensin rottweiler ja sitten labradorinnoutaja. Tässä välissä hän muutti yhteen poikakaverinsa kanssa.

Ja nyt hänestä on tulossa kovaa vauhtia äiti. Tuosta lapsellisesta, oikukkaasta, itsekkäästä, pikkuvanhasta tytöstä. Hän on niin nuori, tuskin kahtakymmentä. Toki hedelmällisimmässä iässään. Mieheni kummitytöllä on jo kaksi lasta, vaikka hänkin sai ensimmäisensä hädin tuskin kaksikymppisenä. Nuorenahan sitä jaksaa. Ja jää aikaa elää omaa elämää sitten, kun lapset ovat kasvaneet.

Minulta tämä vaihe jäi väliin, kun tapasin elämäni miehen vasta joitakin vuosia sitten. Opiskelin, matkustelin ja luulin sen oikean löytyvän ulkomailta. Palattuani vuoden työmatkalta Egyptistä tapasimme, ja huomasin hänet ensisilmäyksellä. Tai oikeastaan silloin, kun hän harjoitteli tanssiaskelia ja kertoi kurssilla itsestään. Hän teki vaikutuksen moneen naiseen, mutta hän valitsi minut.

Ja tässä sitä nyt ollaan. Tytöt, joiden äiti voisin ikäni puolesta olla, lisääntyvät ja perustavat perheitä. Tunnet voimakkaasti, että olen menettänyt tusinan vuosia jossakin välissä. Vuodet vain hujahtivat ohi.

Sukulaisen raskausuutinen mursi minut. Itkin hillittömästi pitkän aikaa. Miksi kaiken maailman tytönhupakonraakileet saavat lapsia, mutta minä en? Miksi meille, tasapainoisille ja kypsille aikuisille, joilla on vakituiset työpaikat, oma asunto, hyviä harrastuksia ja monipuolinen ystäväpiiri, ei siunaannu jälkikasvua? Meillä lapsi saisi rakastavat vanhemmat ja hyvän kodin. Vastauksia ei ole. On vain suru ja tyhjyys. Ja jostakin kumpuava pieni toivo: jospa sittenkin.

Tuskaa

Sunnuntaina tapasin ystäviäni, joista monilla on lapsia. Olin henkisesti todella väsynyt, ja jännitin mielessäni mahdollisia kysymyksiä lapsenhankinnasta. Jouduin katselemaan juoksevia ja iloisia lapsia, muiden lapsia. Tottelemattomia lapsia, jotka lauloivat, leikkivät, touhusivat omiaan ja tulivat vanhempien syliin istumaan. Istuin vain hiljaa ja kärsin. Tajusin, etten varmaan kestäisi näiden perheiden seuraa kovinkaan paljon.

Olin halkeamaisillani surusta. Odotin, että joku olisi kysynyt, miten joulu oli sujunut. Olisin kertonut, että jouluaatto oli ollut ihana ja romanttinen, mutta joulupäivänä selvisi, että alkiomme oli kuollut kohtuun. Kukaan ei kysynyt minulta mitään. Olin pakahtua siitä, että halusin jakaa suuren suruni jonkun kanssa, ja toisaalta en halunnut kertoa asiasta kenellekään, koska en kestäisi ajattelemattomia kommentteja: - Onhan teillä vielä aikaa, yritätte vielä uudestaan. Edellisellä viikolla vierailimme tuttavaperheemme luona, ja rouva kertoi hiljattain tehdystä rintasyöpäleikkauksestaan. Minäkin uskaltauduin jakamaan  lapsettomuuden surustani. Mies löi koko asian aivan leikiksi: - Tehän olette vielä nuoria! Lopetatte stressaamiseen ja lopettakaa ne hoidot, meidänkin sisaremme sai heti vauvan, kun hoidot loppuivat. Nämä sanat kirvelivät vielä mielessäni, enkä kestäisi enää yhtään vastaavia kommentteja.

Istuin apaattisena kahvipöydässä. Molemmille puolilleni tuli tuttu nainen, ja molemmilla oli sylissään lapsi. Toinen lapsista tökkäsi minua sormella käsivarteen. – Ei tarvitse tökkiä! kivahdin lapselle. Lapsi kosketti minua uudestaan, nyt pehmeämmin. En voinut olla vihainen lapselle, joka halusi saada minuun kontaktia. Sanoin rauhallisesti: - Tuo oli kiva kosketus. Millaisia lahjoja sait jouluna? En saanut lapsen puheesta selvää, mutta juttelin hänen kanssaan.

Toisella puolella istunut ystäväni suloisen kiharatukkaisen nappisilmänsä kanssa teki lähtöä. Viedessämme teekupit keittiöön, kerroin, että joulumme ei ollut sujunut aivan mukavissa merkeissä. Kerroin menetyksestämme, kun liikutukseltani pystyin. Hän halasi minua ja sanoi aavistaneensa, mitä asia koski. Hän oli todella pahoillaan puolestani ja liikuttui itsekin lähes kyyneliin. Juttelimme pitkän tovin. Hän lupasi muistaa minua ja yritti valaa minuun uskoa, että vielä olisi toivoa. Kerroin, että juuri nyt en välittänyt siitä. Hän kehotti suremaan asiaa rauhassa. Oloani oli helpottunut, että sain puhua asiasta jonkun kanssa. Ystäväni kehotti soittamaan tai käymään kylässä heti, kun tuntuisi siltä, tai vasta sitten, kun pystyisin siihen. Halasimme ja kiitin ystävääni tuesta. Joku sentään jollakin tasolla ymmärtää.

Jännitys on ohi

Menkat alkoivat toden teolla seuraavana päivänä. Olin kyllä ostanut uuden pakkauksen Lugesteronia ja käytin sitä tunnollisesti vielä puolitoista vuorokautta, virallisen verikokeen tulosten selviämiseen asti.

Kävin raskaustestissä aamulla ennen töihin menoa. Olin poissa tolaltani, koska arvasin, jo, ettei raskauden mahdollisuutta ollut. Olin kärsinyt kovista vatsakrampeista jo puolitoista vuorokautta. Jännitin, sattuisiko tuttavani kohdalleni verikoetta ottamaan. Vaitiolovelvollisuudesta huolimatta tilanne olisi arkaluontoinen, koska samassa joukkueessa kanssani pelaava tyttö tajuaisi heti tilanteen ja pohtisi urheilu-urani jatkoa. Satun nimittäin olemaan joukkueemme ainoa maalivahti, joten jos tulisin raskaaksi, joukkue joutuisi etsimään toista maalivahtia, mikä ei olisi lainkaan yksinkertainen tehtävä.

Helpotuksekseni verikokeen otti minulle tuntematon henkilö. Olin jännittynyt, eikä oloani helpottanut labrahoitajan kyselyt, oliko testi yksityinen. Käskin vain katsoa lähetteestä testin tilaajan. Tehdessäni lähtöä joukkuekaverini kurkisti näytteenottohuoneen takaosasta. Hän oli kuullut ääneni ja tuli moikkaamaan. Tapaninpäivän jälkeen labrassa oli vain muutama työtekijä, joten olin täpärästi välttänyt salaisuuteni lapsettomuushoidoista paljastumisen.

Minulla oli edessäni täysi työpäivä. Yritin keskittyä töihin parhaani mukaan. Kuukautisvuoto oli todella runsasta. Olin unohtanut tamponit kotiin, ja vuoto tuli siteistä läpi. Lähdin ruokatunnilla kotiin hakemaan täydennystä sidetarpeisiin ja samalla soitin klinikalle verikokeen tuloksesta. Jouduin soittamaan kolmeen eri paikkaan, koska luvattua soitonsiirtoa ei oltu tehty, eikä naistentautien polilla vastattu, vaikka soittotunti oli meneillään. Sain lopulta langan päähän hoitajan, joka katsoi hCG-pitoisuuden koneelta. Se oli negatiivinen. Ei muuta. Ei lohdutuksia eikä pahoitteluja. Halusin ilmoittautua takaisin ivf-hoitojonoon, mutta se onnistuisi vasta seuraavalla viikolla, kun ivf-labran väki palaisi töihin.

Tekstasin tuloksen miehelleni, joka olisi matkoilla kuusi päivää. Hän soitti heti takaisin ja itkin puhelimessa. Mieheni lohdutti minua. Itkin vielä jonkin aikaa, ja sitten siistin meikin ja palasin takaisin töihin.

Olin tarkistanut edellisenä päivänä kirjaston nettisivuilta, että lapsettomuudesta kertova kirja Ihmeet tapahtuvat muille olisi lainattavissa. Olin suunnitellut hakevani sen ruokatunnilla, mutta olin jo käyttänyt niin paljon aikaa, että päätin hakea sen töistä päästyäni.

Mahakipu oli jatkunut koko päivän. Olin ottanut jo ainakin neljä Buranaa, mutta ne eivät tuntuneet auttavan lainkaan. Vuotoa tuli jatkuvasti, ja se oli poikkeuksellisen runsasta.

Kun lopulta ehdin kirjastoon, joku muu oli lainannut teoksen nenäni edestä. En voinut uskoa huonoa tuuriani. Miksi kaikki pienetkin asiat menevät pieleen? Olin suunnitellut käpertyväni kirjan kanssa vuoteeseen ja saavani siitä lohtua. Kävin vielä varmistamassa asian kirjastonhoitajalta. Hän katsoi koneelta, että kirja oli tosiaan lainattu juuri äsken, mutta toisen kappaleen saisi parissa päivässä.

Pari päivää oli minulle liian pitkä aika. Minulla ei ollut nyt mitään lohtua. Mieheni oli satojen kilometrien päässä matkoilla ja minulla tyhjä viikonloppu edessä. Silmäni täyttyivät kyynelistä jo kirjastossa, ja tiesin, että kun pääsisin kotiin, repeäisin täysin. Onneksi ulkona satoi, joten jos joku tuttu tulisi vastaan, hän ei erottaisi kyyneliäni.

Romahdin heti päästyäni kotiin ja itkeä vollotin tunnin. Yritin maanisesti saada käsiini haluamaani kirjaa jotakin kautta. Mikään sivukirjasto ei olisi auki lauantaina, vaikka kahdessa olisi ollut yksi nide vapaana, ja nuo kirjastot olivat joka tapauksessa menneet kiinni jo tunteja sitten. Oli kohtalon ivaa, että kirjastoautossa oli myös yksi kappale kirjaa, mutta se ei kulkisi joulun välipäivinä. En kestänyt ajatusta, että kirja oli lipunut käsistäni.

Selasin kirjakaupan sivuja ja löysin kirjan nimikkeen poistomyynnistä. Netistä tuote oli loppunut, mutta soittamalla selvisi, että kirjasta olisi ehkä pari kappaletta jäljellä keskustan myymälässä. Tuo kirjakauppa oli kuitenkin mennyt kiinni juuri kymmenen minuuttia sitten. Tietysti näin piti mennä. Iloitsin kuitenkin, että ehkä huomenna saisin kuin saisinkin kirjan luettavaksi.

Mahakipu yltyi vielä illalla, Kehoni varmasti suri alkion kuolemaa omalla tavallaan, ja suruni heijastui fyysisenä kipuna. Nyt piti keksiä jotakin tekemistä tälle ikävälle viikonlopulle.