Ei raskaana

Inseminaatiosta on nyt kaksi viikkoa. Kävin aamulla raskaustestissä terveyskeskuksessa. Olen aivan poikki: töitä, riitoja, asunnon laittoa... mahaa nipistelee hieman, menkat ovat ehkä alkamassa. Viimeiset pari viikkoa ovat koetelleet jaksamista todella paljon. Kaikesta yrityksestä huolimatta toivoin, että raskaustesti olisi negatiivinen. Juuri nyt en jaksaisi isoa elämänmullistusta, niin paljon kuin vauvaa toivonkin.

Olen iltapäivällä töissä sairaalassa. Soitan käytävältä IVF-klinikalle, vaikka voisin vaikka käydä paikan päällä kysymässä tilanteen. Hoitaja valmistelee minua ja pehmentää, että vaikka kuinka toivottiin, tulos oli nyt kuitenkin valitettavasti negatiivinen. Kerroin, että arvasinkin jo tuloksen, kun menkat alkoivat joitakin tunteja raskaustestin tekemisen jälkeen. Hoitaja kyselee jatkosta: milloin haluaisimme seuraavan inseminaation, milloin IVF-hoidot, mitä olemme suunnitelleet. Vastailen lyhyesti, jottei puheluni luonne olisi liian ilmeinen viereisillä penkeillä röntgeniin odottaville potilaille. Hoitaja pahoittelee vielä kovasti tilannetta ja tokaisen, että ei tämä nyt mikään katastrofi ole, kyllä mä kestän. En kehtaa sanoa, että onneksi tällä kertaa kävi näin. Ehkä tuolla jossakin ylhäällä seurataan meidän tilannetta, ja kun aika on oikea, saamme ikioman vauvan.

Ensimmäinen inseminaatio

Iltapäivällä on edessä ensimmäinen inseminaatio, tai inssi, kuten konkarit kutsuvat sitä.

Jännittää. Työnteosta ei meinaa tulla mitään, kun on vaikea keskittyä. Haluan siistiä vähän strategisia paikkoja, mutta höylä hukassa muuton takia. Puolen tunnin etsimisen jälkeen varahöylä löytyy.

Kun vastaanottoaika lähestyy, minua alkaa itkettää. Kyynelehdin matkalla, kun ajamme mieheni kanssa klinikalle. En tiedä, mistä nämä tunteet tulevat, mutta ne tietävät, että jotain merkittävää on tapahtumassa, vaikka järjellä ajateltuna ei tunnu erikoiselta. Toivon, ettei toimenpide satu, niin kuin tuuba-ultra. Joudumme odottamaan lähes tunnin, kun kiireellinen potilas on tullut muiden asiakkaiden väliin. Itken vielä odotusaulassa, vaikka siellä on muitakin paikalla. Tv:stä näytetään Olympialaisten uimahyppyjä. Mieheni alkaa jutella sisustusjutuista, ja rauhoitun vähän.

Lääkäri ultraa munasaroja: ”Ei täällä nyt kyllä näy munasolua...” Ehdin jo huolestua, olemmeko tulleet turhaan. Tämä on kesän jälkeen ensimmäinen päivä, kun IVF-osasto on auki. Selviää, että ovulaatio on kuitenkin juuri tapahtunut, joten ajoitus on täydellinen. Lääkäri kehuu limakalvoa kauniiksi useaan kertaan. Tuntuu hassulta. Enhän ole itse tehnyt mitään asian hyväksi.

Mieheni silittää poskeani. Toimenpide on ohi, ennen kuin ehdin edes tajuta. Hoitaja keventää tunnelmaa: ”Laitetaanko tänne tunnelmavalot ja romanttista musiikkia? Eihän tämä kovin romanttista puuhaa ole.”

Lääkärillä on toimenpiteen jälkeen puheripuli. Hän ei ole ehtinyt tutustua hoitokertomukseemme, joten joudumme kertaamaan tilanteemme alusta lähtien. Olen jo mennyt sekaisin, kuka hoitaja ja lääkäri on ollut aiemmissa toimenpiteissä, koska henkilökunta vaihtuu joka kerta. Lääkäri kyselee, kuinka olemme suunnitelleet jatkohoidot. Muistutan, että olemme jo IVF-jonossa, ja lääkäri kysyy, olemmeko valmiita siihen. Sanon, että emme ole ehtineet puhua asiasta emmekä edes ajatella sitä. Meidät vain laitettiin jonoon ja näihin muihin hoitoihin heti ensimmäisellä lääkärikäynnillä, ja olen vain odottanut, että hoitoja vähän suunniteltaisiin hoitohenkilökunnan kanssa. Lääkäri sanoo, ettei kukaan lääkäri voi vain määrätä hoitotahtia kuuntelematta potilasta, ja olen samaa mieltä. IVF-hoito olisi varattu marraskuulle, mutta sovimme, että käymme rauhassa vielä kahdessa inseminaatiossa oman aikataulun mukaan ja teemme IVF:t ensi vuoden puolella, jos siltä tuntuu. Lääkäri huomauttaa, että IVF-hoidot kannattaa ajoittaa samalle kalenterivuodelle kulujen säästämiseksi. Jo esilääkitys on kallis, ja kun hoitokatto tulee jossakin vaiheessa täyteen, loput hoidot ovat ilmaisia.

Mieheni ehdottaa, että käymme tapahtuman kunniaksi kahvilla. Tilaan chai latten ja appelsiinisuklaakakun ja vietämme hieman aikaa kahdestaan, ennen kuin suuntaamme töidemme pariin.

Pienet pinkit pillerit

Olen syönyt Clomifen-lääkkeitä nyt kolmen kierron ajan. Siskoni on varoittanut, että ne aiheuttavat voimakkaita mielialamuutoksia. Olen toistaiseksi välttynyt niiltä, mutta lääkitys aiheuttaa unettomuutta, suun kuivumista ja raajojen puutumista yöllä.

Olemme mieheni kanssa muuttamassa. Päätimme viime tingassa hioa ja kuultolakata Lundian viisiosaisen kirjahyllyn. Olin ajatellut, että maalaamme vain pari osaa, mihin saan sitten omat kirjani, ja loput osat maalaamme, kun ehdimme. Hioimme levyjä kaksi päivää. Sitten mieheni pakkaa ja minä maalaan kaksi kokonaista päivää. Saan maalattua laatikostot. Kolmantena päivänä olen jo aivan poikki ja projekti tuntuu loputtomalta. Kaiken lisäksi hankalat päätypalkit on maalattava vielä kolmanteen kertaan, koska maalia ei ole tullut riittävästi. Kaikki 16+28 hyllylevyä on vielä hiomatta.

Sydän hakkaa ja pyörryttää. Menen vuoteelle lepäämään. Mieheni ihmettelee, mikä minua oikein väsyttää. Olinhan eilisiltana kaverini kanssa kävelyllä. Repeän täysin, ja kyynelehdin, etten ole saanut levätä moneen viikkoon, en edes viikonloppuna. Muistutan, että meillä oli sunnuntaina vieraita, joille tein ruoan ja jälkiruoan, joten viime viikonloppunakin olimme koko ajan menossa.

Sitten puhelin pirahtaa. Tulee soitto töihin. Olen mukana synnytyksessä. Ei minua haittaa, että joku muu saa vauvan. Tapahtuma on ikimuistoinen. Synnytys sujuu hienosti kuin oppikirjassa. Nyt minua ei enää jännittäisi eikä pelottaisi. Sairaalassa vierähtää viikonloppuna reilu työpäivä. Olen kotona vasta kymmenen jälkeen illalla. Sillä aikaa mieheni on maalannut 16 eri mallista hyllyn levyä. Hän levitti maalia paksun kerroksen, jotta yksi kerros riitti. Enää 28 levyä jäljellä. Onneksi ne ovat helpoimmat.