Menkat myöhässä

Vierailen ystäväni luona Oulussa. Olen kertonut hänelle jo aiemmin lapsettomuudestani. Hän puolestaan kertoo työssään tapaamistaan vanhemmista, joiden lapset joutuvat kokemaan todella rankkoja asioita. Hän sanoo, että tekee ihan pahaa, kun sellaisilla vanhemmilla on lapsia, ja meidänlaisillamme, jotka varmasti olisivat hyviä vanhempia, ei ole tätä mahdollisuutta.

Kuukautiseni ovat kolme päivää myöhässä. Se on merkittävä asia, koska kiertoni on hyvin säännöllinen, ja heittoa on vain päivä suuntaan tai toiseen. Jännitys lisääntyy ja pieni toivo alkaa orastaa sitä mukaa, kun kuukautisia ei kuulu. Alan jo pohtia, entäs jos -ajatuksia. Kuinka kertoisin miehelleni ja milloin, miten hän suhtautuisi. Milloin jättäytyisin pois urheiluharrastuksestani, miten työasiani järjestyisivät. Siskoltani saisin varmasti vauvan tavaroita, kun heidän pienokaisensa alkaa kasvaa. Mitä kaikkea pitäisikään hankkia. Jos maitoa tulisi riittävästi, voisin alkaa äidinmaidon luovuttajaksi, koska heistä on pulaa.

Ystäväni mies grillaa ja tarjoaa illallisella punaviiniä. Kieltäydyn tällä kertaa, mutta en halua alkaa selittelemään: -Menkat on tosi paljon myöhässä, ja jos olisikin raskaana...

Ystävän kolme energistä lasta tuntuvat rakkailta. Millaista olisi letittää tytön pitkiä hiuksia, neuvoa läksyissä, hoitaa hammaspesut ja nukkumaan menot.

Kuukautiset alkavat neljä päivää myöhässä. Olin jo aamulla ehtinyt tehdä elämäni ensimmäisen raskaustestin, mutta tulos oli negatiivinen. Tulipahan sekin kokeiltua. Testipakkauksen olin hankkinut viime kesänä, kun kuukautiset olivat ensimmäistä kertaa kolme päivää myöhässä. No, nyt voin sitten nauttia kesästä valkoviinin kera ja syödä sushia mielin määrin. Ehkä ensi kerralla tärppää.

Ei raskaana

Inseminaatiosta on nyt kaksi viikkoa. Kävin aamulla raskaustestissä terveyskeskuksessa. Olen aivan poikki: töitä, riitoja, asunnon laittoa... mahaa nipistelee hieman, menkat ovat ehkä alkamassa. Viimeiset pari viikkoa ovat koetelleet jaksamista todella paljon. Kaikesta yrityksestä huolimatta toivoin, että raskaustesti olisi negatiivinen. Juuri nyt en jaksaisi isoa elämänmullistusta, niin paljon kuin vauvaa toivonkin.

Olen iltapäivällä töissä sairaalassa. Soitan käytävältä IVF-klinikalle, vaikka voisin vaikka käydä paikan päällä kysymässä tilanteen. Hoitaja valmistelee minua ja pehmentää, että vaikka kuinka toivottiin, tulos oli nyt kuitenkin valitettavasti negatiivinen. Kerroin, että arvasinkin jo tuloksen, kun menkat alkoivat joitakin tunteja raskaustestin tekemisen jälkeen. Hoitaja kyselee jatkosta: milloin haluaisimme seuraavan inseminaation, milloin IVF-hoidot, mitä olemme suunnitelleet. Vastailen lyhyesti, jottei puheluni luonne olisi liian ilmeinen viereisillä penkeillä röntgeniin odottaville potilaille. Hoitaja pahoittelee vielä kovasti tilannetta ja tokaisen, että ei tämä nyt mikään katastrofi ole, kyllä mä kestän. En kehtaa sanoa, että onneksi tällä kertaa kävi näin. Ehkä tuolla jossakin ylhäällä seurataan meidän tilannetta, ja kun aika on oikea, saamme ikioman vauvan.

Ensimmäinen inseminaatio

Iltapäivällä on edessä ensimmäinen inseminaatio, tai inssi, kuten konkarit kutsuvat sitä.

Jännittää. Työnteosta ei meinaa tulla mitään, kun on vaikea keskittyä. Haluan siistiä vähän strategisia paikkoja, mutta höylä hukassa muuton takia. Puolen tunnin etsimisen jälkeen varahöylä löytyy.

Kun vastaanottoaika lähestyy, minua alkaa itkettää. Kyynelehdin matkalla, kun ajamme mieheni kanssa klinikalle. En tiedä, mistä nämä tunteet tulevat, mutta ne tietävät, että jotain merkittävää on tapahtumassa, vaikka järjellä ajateltuna ei tunnu erikoiselta. Toivon, ettei toimenpide satu, niin kuin tuuba-ultra. Joudumme odottamaan lähes tunnin, kun kiireellinen potilas on tullut muiden asiakkaiden väliin. Itken vielä odotusaulassa, vaikka siellä on muitakin paikalla. Tv:stä näytetään Olympialaisten uimahyppyjä. Mieheni alkaa jutella sisustusjutuista, ja rauhoitun vähän.

Lääkäri ultraa munasaroja: ”Ei täällä nyt kyllä näy munasolua...” Ehdin jo huolestua, olemmeko tulleet turhaan. Tämä on kesän jälkeen ensimmäinen päivä, kun IVF-osasto on auki. Selviää, että ovulaatio on kuitenkin juuri tapahtunut, joten ajoitus on täydellinen. Lääkäri kehuu limakalvoa kauniiksi useaan kertaan. Tuntuu hassulta. Enhän ole itse tehnyt mitään asian hyväksi.

Mieheni silittää poskeani. Toimenpide on ohi, ennen kuin ehdin edes tajuta. Hoitaja keventää tunnelmaa: ”Laitetaanko tänne tunnelmavalot ja romanttista musiikkia? Eihän tämä kovin romanttista puuhaa ole.”

Lääkärillä on toimenpiteen jälkeen puheripuli. Hän ei ole ehtinyt tutustua hoitokertomukseemme, joten joudumme kertaamaan tilanteemme alusta lähtien. Olen jo mennyt sekaisin, kuka hoitaja ja lääkäri on ollut aiemmissa toimenpiteissä, koska henkilökunta vaihtuu joka kerta. Lääkäri kyselee, kuinka olemme suunnitelleet jatkohoidot. Muistutan, että olemme jo IVF-jonossa, ja lääkäri kysyy, olemmeko valmiita siihen. Sanon, että emme ole ehtineet puhua asiasta emmekä edes ajatella sitä. Meidät vain laitettiin jonoon ja näihin muihin hoitoihin heti ensimmäisellä lääkärikäynnillä, ja olen vain odottanut, että hoitoja vähän suunniteltaisiin hoitohenkilökunnan kanssa. Lääkäri sanoo, ettei kukaan lääkäri voi vain määrätä hoitotahtia kuuntelematta potilasta, ja olen samaa mieltä. IVF-hoito olisi varattu marraskuulle, mutta sovimme, että käymme rauhassa vielä kahdessa inseminaatiossa oman aikataulun mukaan ja teemme IVF:t ensi vuoden puolella, jos siltä tuntuu. Lääkäri huomauttaa, että IVF-hoidot kannattaa ajoittaa samalle kalenterivuodelle kulujen säästämiseksi. Jo esilääkitys on kallis, ja kun hoitokatto tulee jossakin vaiheessa täyteen, loput hoidot ovat ilmaisia.

Mieheni ehdottaa, että käymme tapahtuman kunniaksi kahvilla. Tilaan chai latten ja appelsiinisuklaakakun ja vietämme hieman aikaa kahdestaan, ennen kuin suuntaamme töidemme pariin.

Pienet pinkit pillerit

Olen syönyt Clomifen-lääkkeitä nyt kolmen kierron ajan. Siskoni on varoittanut, että ne aiheuttavat voimakkaita mielialamuutoksia. Olen toistaiseksi välttynyt niiltä, mutta lääkitys aiheuttaa unettomuutta, suun kuivumista ja raajojen puutumista yöllä.

Olemme mieheni kanssa muuttamassa. Päätimme viime tingassa hioa ja kuultolakata Lundian viisiosaisen kirjahyllyn. Olin ajatellut, että maalaamme vain pari osaa, mihin saan sitten omat kirjani, ja loput osat maalaamme, kun ehdimme. Hioimme levyjä kaksi päivää. Sitten mieheni pakkaa ja minä maalaan kaksi kokonaista päivää. Saan maalattua laatikostot. Kolmantena päivänä olen jo aivan poikki ja projekti tuntuu loputtomalta. Kaiken lisäksi hankalat päätypalkit on maalattava vielä kolmanteen kertaan, koska maalia ei ole tullut riittävästi. Kaikki 16+28 hyllylevyä on vielä hiomatta.

Sydän hakkaa ja pyörryttää. Menen vuoteelle lepäämään. Mieheni ihmettelee, mikä minua oikein väsyttää. Olinhan eilisiltana kaverini kanssa kävelyllä. Repeän täysin, ja kyynelehdin, etten ole saanut levätä moneen viikkoon, en edes viikonloppuna. Muistutan, että meillä oli sunnuntaina vieraita, joille tein ruoan ja jälkiruoan, joten viime viikonloppunakin olimme koko ajan menossa.

Sitten puhelin pirahtaa. Tulee soitto töihin. Olen mukana synnytyksessä. Ei minua haittaa, että joku muu saa vauvan. Tapahtuma on ikimuistoinen. Synnytys sujuu hienosti kuin oppikirjassa. Nyt minua ei enää jännittäisi eikä pelottaisi. Sairaalassa vierähtää viikonloppuna reilu työpäivä. Olen kotona vasta kymmenen jälkeen illalla. Sillä aikaa mieheni on maalannut 16 eri mallista hyllyn levyä. Hän levitti maalia paksun kerroksen, jotta yksi kerros riitti. Enää 28 levyä jäljellä. Onneksi ne ovat helpoimmat.

Aukiolotutkimus

Poljin pyörällä sairaalaan, missä minulle oli varattu aika aukiolotutkimukseen. Olimme sopineet mieheni kanssa, että voisin käydä tässä toimenpiteessä yksin. Ojensin ilmoittautumistiskillä vaaleanpunaisen potilaskorttini sihteerille, sain laskun ja istuin odottamaan. Olin parikymmentä minuuttia etuajassa, joten odotusaikaa oli runsaasti.

Hoitaja ja lääkäri olivat erittäin huolehtivia ja empaattisia. He yrittävät varmaan olla lapsettomille yltiöystävällisiä ja positiivisia. Joka kerralla vastaanoton päätteeksi he tsemppaavat, että voihan olla, että jo ennen seuraavaa vastaanottoaikaa tärppää. Monille on kuulemma käynyt niin.

Hoitaja kertoi toimenpiteen etenemisestä, milloin nipistäisi ja milloin vähän sattuisi. Hän varmisti vähän väliä, kuinka voin. Aloin tuntea kipua, kun katetri oli saatu paikalleen, ja paineen tunne lisääntyi, kun nestettä alettiin pumpata kohtuun. Vatsassa tuntui ikävältä. Kiristi ja sattui. Yritin rentouttaa lihaksia ja suljin silmäni, koska tuntui, että pyörryn. Hoitaja huhuili vointiani. Alkoi itkettää, mutta koetin hengittää syvään ja kestää parhaani mukaan. Lääkäri kertoi, että neste eteni hyvin ja mahdollisesti päätyi munanjohtimiin, koska se katosi ultraäänilaitteen näytöltä. Hän kertoi, että kaikki näytti normaalilta. Hän rohkaisi, että jotkut olevat tulleet raskaaksi tämän toimenpiteen jälkeen, kun putket on avattu kunnolla. Operaatio oli ohi noin viidessä minuutissa. Hoitaja kehotti nousemaan varovasti istumaan ja huilaamaan hetken.

Oloni oli toimenpiteen jälkeen hutera, joten jäin käytävälle istumaan vielä hetkiseksi. Sitten poljin takaisin kotiin. Mieheni kysyi, miten oli mennyt. Kävin sohvalle pitkälleni, koska olo oli heikko. Vasta silloin kokemus vyöryi ylitseni. Aloin kyynelehtiä ja kerroin, että oli tehnyt kipeää ja oli heikko olo. Mieheni toi minulle nenäliinan, lohdutti ja pyysi tulemaan makuuhuoneeseen lepäämään. Hän oli vieressäni ja kysyi, haluanko välipalaa. Hän kysyi, olisiko hänen pitänyt hakea minut sairaalasta. Sanoin, etten tiennyt, että toimenpide olisi niin rankka. Totesin, että jos menemme inseminaatioon, niin silloin haluan, että hän tulee mukaani ja pääsen autolla. Nyt ovat lapsettomuushoidot sitten alkaneet.

Raskausuteluja

-No, jokos teille on tulossa perheenlisäystä?, tempaisee tuttavani äkkiarvaamatta. (Haloo, enhän edes näytä siltä, että olisin raskaana!) Ilmoitan napakasti, etten halua keskustella aiheesta, mutta tuttava ei tajua päästäneensä sammakon suustaan. Sitten hän uppoutuu ihastelemaan ja hellittelemään aikuisen tyttärensä kanssa yksinhuoltajaystävämme värillistä vauvaa. Yritän tutustua tuttavan tyttäreen, mutta siitä ei tule mitään. He ovat täysin vauvan lumoissa, eivätkä näe eikä kuule mitään muuta. -Katso, kuinka suloinen! Otetaan kuva! Tuliko hyvä kuva? Minut on jo unohdettu. Haluaisin pitää tuttavalleni pienen käytöskoulutuksen.

Minulla on selvästi alkanut uusi elämänvaihe, kun olen ollut pian kaksi vuotta naimisissa. Se ei liity mitenkään rakkauden alkuhuumaan, itsenäistymiseen tai muuhun sellaiseen, vaan siihen, että ympärillä olevat alkavat kärkkyä raskausuutisia ja taputella mahaani (Törkeää! Mahani ei ole mikään julkinen hiplauskohde).

Jos et ole itse kärsinyt lapsettomuudesta, et voi millään aavistaa, kuinka viiltävän tuskallista on reagoida vauvauteluihin. Silloin joutuu aina palaamaan mielessään siihen tosiasiaan, että haluaisin olla raskaana, mutta en ole, enkä viime kädessä voi tahdonvoimallani vaikuttaa lopputulokseen. Joka kysymys kiertyy aina tämän saman tuskan ympärille. Lapsettomat tuntuvat olevan vapaata riistaa, joiden oikeuksia kukaan ei valvo, ellet itse laita kyselijöitä ruotuun. Mittani alkaa olla täynnä, joten seuraava utelija voi saada niskaansa melkoisen ryöpytyksen.

Utelias ystäväni, jos mielesi tekee kysäistä joltakin vauvauutisia, ÄLÄ KOSKAAN, MISSÄÄN TILANTEESSA KYSY SITÄ!! Ei koskaan. Ei edes puolisolta. Ei sisarelta tai muulta sukulaiselta. Eikä edes silloin, kun huomaat tuttavasi mahan vähäsen pyöristyneen. Varoitus!! Se voi olla läskiä, ja silloin aiheutat tuplaloukkauksen. Tapahtui menneenä viikonloppuna: -Onkohan vaimosi raskaana? -No, ei ainakaan minun tietääkseni. (Ja lapsettomien naisten miehet ovat erittäin hyvin perillä naisensa ovulaatiosta ja kuukautisista). Lopputulos: nyt pidät itseäsi sekä lapsettomana, että lihavana. Ironisinta tässä on se, että olen todella hoikka.

Olen tajunnut, että pahinta lapsettomuudessa ei ole itse lapsettomuus, koska aina voi toivoa, että tilanne muuttuu, vaan se, kuinka huolimattomasti ja epähienosti muut suhtautuvat asiaan. Miksi minun pitäisi olla raskaana? Entä jos minulla on vakava sairaus tai muu syy, miksi en tule raskaaksi? Entä jos en edes halua lapsia? Mitä, jos olen yrittänyt jo viisi vuotta? Millä oikeudella oletat, että minun pitäisi olla raskaana?

Milloin sitten voisi aivan ohimennen kysäistä, onko tuttava raskaana? Älä kysy. Älä loukkaa ystävääsi. Hän kertoo kyllä asian laidan halutessaan. Tai sitten sinun on odotettava niin kauan, kunnes näet potkupallomahan, josta ei voi erehtyä.

Ensimmäinen lääkärin vastaanotto

Saavuin mieheni kanssa sairaalaan ensimmäiseen lapsettomuuden kartoitustutkimukseen. Olin pukeutunut kauniisti: lyhyt hame, vaaleanpunainen pusero ja kristallikorut. Saimme kasan lomakkeita täytettäväksi ja esitteitä lapsettomuushoidoista. Kerroimme, että olimme yrittäneet lasta reilun vuoden verran.

Lääkäri pyysi minua riisuutumaan ultraäänitutkimusta varten. Juuri, kun olin heittänyt hameen ja pöksyt pois ja tulin verhon takaa tutkimuspöydän luo, lääkärin kännykkä soi. Siinä sitä odoteltiin alapää paljaana useita minuutteja, että puhelu päättyy. Lääkäri ei edes pahoitellut asiaa, vaikka oli muuten erittäin mukava.

Kysyin, ovatko Clomifen -lääkkeet kalliita. -Eivät lainkaan, sain vastaukseksi. Apteekissa olin kuitenkin pöyristynyt, kun lääkkeet maksoivatkin yli 60 euroa. Sydänlääkereseptinkin saa parilla eurolla! Taas meitä lapsettomia rahastetaan! Tuloni olivat juuri siinä kuussa todella alhaiset, joten siinä meni kymmenes koko kuun varoista. Helppohan hyvätuloisen lääkärin on sanoa, etteivät ole kalliita.

Lääkäri kysyi, haluammeko kokeilla inseminatiota ja IVF:ää. Vastasimme myöntävästi. Siksihän tänne on tultu. Hän kirjoitti Clomifen-reseptin ja kertoi, että inseminaatiota voisi yrittää vaikka heti ensi kuussa, kun tuuba-ultra on tehty. Lisäksi hän laittoi meidät IVF-jonoon loppuvuodeksi, koska ikäni on korkea. Monien kuukausien hoitoon pääsyn odottamisen jälkeen asiat alkoivatkin tapahtua oikein rytinällä. Vai jo ensi kuussa inseminaatioon? Huh huh. Tässä riittääkin sulattelemista vähäksi aikaa.

Lapsettomuusblogi Unelma Äitiydestä

- Hyvää äitienpäivää! … mutta sinähän olet jo melkein äiti!

Näin minua tervehti perhetuttuni äitienpäiväjuhlassa. Hyvää tarkoittaen ja kömmähdyksensä tajunneena yrittäen vielä pelastaa tilanteen. Kyyneleet tulvahtivat silmiin ja sopersin vastaukseksi: - Mutta eihän sitä voi tietää... En kestänyt enempää, vaan ryntäsin tilanteesta pihalle itkemään ja rauhoittumaan.

Selvitetään ensin pari asiaa. En ole äiti. En edes melkein, vaikka kuinka haluaisin. Olen 37-vuotias nainen, joka oli juuri äitienpäiväviikolla päässyt lapsettomuustutkimuksiin.

Olin tavannut unelmieni miehen jokin aika sitten ja mennyt hänen kanssaan naimisiin. Unelma äitiydestä on alkanut kasvaa pikku hiljaa ja kaipaus yllätti minut voimakkuudellaan kesken äitienpäivän.

Aikani alkaa käydä vähiin. Neljänkymmenen merkkipaaluun on enää kolme vuotta.

Ennuste? Olen terve, hoikka ja urheilullinen. En polta eikä muitakaan riskitekijöitä ole. Syitä lapsettomuuteen ei luultavasti löydy. Ei vain ole tärpännyt. Ei vielä tai ei ehkä koskaan. Sitä en vielä tiedä, onneksi. Olen vasta lapsettomuustaipaleeni alkuvaiheessa.

Olin päättänyt, että jos seuraavat kuukautiseni tulevat, perustan tämän blogin. Omistan sen sinulle, jolle lapsettomuus on kipeä asia sekä sinulle, joka haluat oppia ymmärtämään lapsetonta naista. Haluan jakaa oman polkuni, sen ylä- ja alamäet, toivon kipinät ja pettymyksen hetket kanssasi.