Turhien lapsettomuushoitojen saldo

Lapsettomuushoidot ovat tila, jossa vaihdat epävarmuuden lapsen saamisesta tuskaan, ettet ehkä koskaan voi saada lapsia, ajanlaskuun, jonka keskipisteenä ovat ovulaation ja kuukautisten seuraaminen ja niistä raportoiminen kumppanille ja lapsettomuusklinikalle, suruun, joka seuraa sinua pahimmillaan loppuelämäsi, väärällä hetkellä ja väärissä tilanteissa annettuihin neuvoihin, joita et halua kuulla, lääkkeisiin, jotka tyhjentävät pankkitilisi ja hoitoihin, jotka aiheuttavat monenlaisia vaivoja, kipua, ja kärsimystä.

Hoitojen myötä olen joutunut merkillisiin ja absurdeihin tilanteisiin, joissa asiat menevät huonommin, kuin kuvittelit silloin, kun ajattelit, ettei se ole enää mahdollista.

Onneksi prosessilla on muitakin, myönteisiä seurauksia. Olen saanut kohtalotovereista uusia kavereita ja vertaistukijoita. Heiltä olen saanut roppakaupalla myötätuntoa ja tukea.  He ymmärtävät lapsettomuushuumoriani ja he osaavat välttää sanomasta vääriä asioita.

Parisuhteeni on lujittunut. Meistä on mieheni kanssa tullut tiimi, kun olemme opetelleet avaamaan ja käyttämään ampulleja, ruiskuja ja pistoskyniä, kun meillä on ollut salaisia piikityssessioita, kun olemme käyneet yhdessä ultrassa ja toimenpiteissä, kun olen itkenyt ja surrut ikävää lapsesta ja epäonnistuneita hoitoja, kun olemme päivitelleet meille ladeltuja kommentteja, ja kun olemme täyttäneet kalenteriamme hoitokäynneistä. Rakkauteni mieheeni on syventynyt ja se on ollut erityisen voimakasta juuri hoitojen aikana, kun olemme toiveikkaina valmistautuneet toimenpiteisiin. Vaikka ne eivät olekaan tuottaneet tulosta, rakkauden täyttämä onnen aika on jäänyt mieleen ihanina muistoina.

Yllätyksekseni myös suuri osa niistä, joille olen kertonut lapsettomuudestani, on suhtautunut asiaan myötätuntoisesti ja lämpimästi.  Kun mieli on maassa, kuvittelee helposti, että jokainen vastaantulija letkauttaa jotakin ajattelematonta, mutta onneksi olen ollut sen suhteen osittain väärässä. Tosin olen valikoinut tarkasti ne, joille olen halunnut raottaa tilannetta.

Rakkauteni lapsia ja nuoria kohtaan on kasvanut paljon. En ole luontaisesti erityisen lapsirakas, mutta nykyään ajattelen usein, kuinka hieno lapsi tai nuori jollakin on, ja kuinka hän on vanhemmilleen tärkeä ja rakas.

Minusta on tullut rohkeampi ilmaisemaan mielipiteitäni ja toiveitani välittämättä, mitä muut minusta ajattelevat. Vaikka lapsettomuushoidot eivät ole jalostaneet minua ihmisenä, kuin ihmeen kaupalla niistä on koitunut paljon hyvää.

Kromosomitutkimus

Meillä on suunniteltu hoitojen jatkumista tänä keväänä. Siksi ilmoittelin taas edeltävistä kuukautisista klinikalle. Numero oli varattu tunnin ajan. Yritin uudestaan aina muutaman minuutin päästä ja pääsin vihdoin läpi tunnin kuluttua. Töissä sattui onneksi sellainen hetki, että sain puhua rauhassa, kun työkaverini eivät olleet paikalla. Hoitaja ilmoitti, että lääkäri on määrännyt meille kromosomitutkimukset ja muita labroja, joissa meidän olisi pitänyt käydä. Koetuloksissa kestäisi kuukausi, eikä hoitoja aloitettaisi, ennen kuin tulokset olisivat selvillä. Hetken olin kuin puulla päähän lyöty ja kysyin, kuinka olisin voinut arvata tällaisen asian. Meille ei oltu ilmoitettu asiasta lainkaan. Kysyin, miksi meille ei oltu kerrottu tutkimuksesta. Hoitaja kiersi kysymyksen, lupasi kysellä lääkäriltä asiasta ja palata asiaan. Ilmeisesti sairaalassa on käytäntö, ettei virheitä myönnetä, pahoitellaan vain asiaa: ihmisiä kun ollaan, niin tällaista voi sattua, olisihan se pitänyt ilmoittaa, onpa harmillista. Napautin, että aika usein jää tietoja saamatta. Teen kyseiseen sairaalaan keikkaa, ja joka ikinen kuukausi palkkoja jää saamatta, koska tositteet hukkuvat jonnekin byrokratian rattaisiin. Niistä saa sitten soitella perään ja kerjätä rahojaan tehdystä työstä ilman mitään viivästyskorkoja tai muuta hyvitystä.

Sain ohjeet verikokeita varten: sai syödä ja juoda normaalisti, mutta 12 tuntiin ennen testiä ei saisi rakastella eikä kosketella rintoja, jottei prolaktiinihormoni aktivoituisi. Mies kävin myös antamassa kromosominäytteen, mutta hän saisi toimia normaalisti. Kieleni päällä keikkui letkautus:  no, saisiko mieheni kosketella rintojani… Minua jännitti, sattuisiko tuttavani ottamaan verikokeet. Hän kuuluu siihen ryhmään, jolle en missään nimessä halua kertoa lapsisuunnitelmistani. Onneksi hän ei ollut näytteenottohuoneessa.

Ei muuta kuin seuraavia kuukautisia odottamaan. Ne alkoivatkin yllättäen lähes viikon etuajassa. Olin ulkomaanmatkalla häissä, kun tajusin, että menkat alkavat. En ollut varautunut millään lailla eikä minulla ollut mitään tarvikkeita mukana. Oli lisäksi sunnuntai ja kaikki kaupat kiinni. Löysin eräältä huoltoaseman hyllyltä kaksi pakettia terveyssiteitä, jotka tulivat enemmän kuin tarpeeseen. Kun Suomeen palattuani ilmoitin kuukautisista, hoitaja totesi, että hoito ajoittuisi pääsiäisviikolle, jolloin IVF-osastolla oli sulku, eli hoidot siirtyisivät taas kuukaudella eteenpäin.

Kävimme testeissä, mutta tulokset eivät olleet tulleet vielä kuukauden kuluttua. Lääkäri oli varautunut katsomaan tulokset  tiettynä päivänä ja ilmoittamaan niistä meille. Tulosten katsomispäivänä sain puhelinsoiton, jonka tarkoitus oli ilmoittaa, että tulosten katsomispäivää oli siirretty kolmella viikolla eteenpäin, koska tällaiset pikkuasiat vievät lääkäreiltä paljon kallisarvoista työaikaa. Nyt hoidot ovat siirtyneet kaksi kuukautta eteenpäin. Olen 39 vuotta, joten mahdollisuuteni raskauteen hupenevat kovaa vauhtia. Kaikesta huolimatta ivf-hoitajakin muistaa mainita, että ette vain stressaa hoidoista…

Lapsettoman oikeudet

Ne, jotka eivät ole lapsettomia, näyttävät ajattelevan, että lapsettomia voi milloin tahansa kiusata kysymyksillä ja kommenteilla lasten saamisesta, haetusta avusta, lapsentekovinkeistä ja toki myös asiantuntevista ohjeista siitä, mikä aiheuttaa lapsettomuutta. Lapsettoman oletetaan ottavan kaikki nämä kommentit vastaan kiitollisena rohkaisusta. Itselläni tuli juuri mitta täyteen kyseisiä kommentteja silloin, kun en itse niitä kaipaa.

Olen juuri alkanut toipua alkion menettämisestä kahdet kuukautiset sitten. Tuttavapiiriini kuuluu ihana iäkäs rouva, joka toimi työelämässä kätilönä. Olen kertonut hänelle lapsettomuudesta, ja hän on vinkannut erilaisista hyväksi havaituista asennoista ja antanut minulle jopa kuorittuja luomumanteleita syötäväksi lisääntymishetkin aikoihin. Tämä on ollut aivan mukavaa huolenpitoa. Hänellä on jo monta viikkoa ollut mielessä jotakin tärkeää, josta hän haluaa jutella kanssani. Emme ole ehtineet jutella kahden kesken, joten eräänä iltana soitin hänelle hänen pyynnöstään. Arvelin, että kyseessä saattaisi olla jotakin sellaista, mitä en välittäisi kuulla, joten en ollut kiirehtinyt keskusteluhetken järjestämistä.

Ensin tuttavani pohjusti asiaa toteamalla, että saattaisin loukkaantua asiasta, mutta hän kertoisi sen kätilönä, ei ystävänä. Asia oli seuraavanlainen: palloilulajit ovat kuulemma kiellettyjä lasta yrittävälle, koska pelin luonteeseen liittyy äkillisiä suunnanmuutoksia, tömähdyksiä ja törmäyksiä, jotka voivat estää alkion kiinnittymisen kohtuun. Hän jatkoi kylää tietävänsä, kuinka tärkeä osa elämääni harrastamani salibandy on, mutta perusteli haluaan kertoa minulle asiasta sillä, että kätilönä hänen omatuntonsa ei sallisi, että jättäisi kertomatta minulle asiasta. Totesin, että pelaan maalivahtina, jolloin mainittuja tömähdyksiä ja äkillisiä suunnanmuutoksia ei juuri tule. No, tai ainakin vähemmän kuin kenttäpelaajilla. Ystäväni kehotti minua vielä kysymään asiasta hoitavalta lääkäriltäni, koska he eivät varmaan olisi tietoisia tällaisista asioista.

Ja niinhän siinä kävi, että kun yksi omatunto tuli rauhoitetuksi, sai lapsettoman sydän taas uuden haavan. Nyt vedettiin matto lopullisesti jalkojen alta ja vietiin viimeinenkin ilonaihe siitä, mitä normaalista elämästä on jäljellä, ystäväpiiri kun alkaa olla rajoittunut ei-lapsiperheisiin. Vai että yli kymmenen vuoden harrastuskin pitäisi lopettaa, jos mielii perheenäidiksi… No, kausihan loppuu joka tapauksessa pian ja kohta on edessä uudet hoidot.

Vaikka järjen tasolla arvostankin ystäväni ammattitaitoa ja sinänsä perusteltua neuvoa, meni loppuilta itkeskellessä ja raivon vallassa. En ollut pyytänyt mitään neuvoa enkä halunnut puhua lapsettomuudesta. Muut ihmiset kuitenkin tunkevat asiaan mitä sopimattomimpiin aikoihin. En halua kuulla enää sanaakaan lapsettomuuteen liittyvistä asioista, varsinkaan silloin, kun en itse ota asiaa puheeksi. Minullakin on oikeus mielenrauhaan ja henkiseen koskemattomuuteen – vai onko?

Tähän asti olen vain kiltisti kuunnellut kaikki loukkaukset ja kommentit, mutta nyt haluan astua barrikadeille. Minusta tulee Rouva Suorasuu. Jos en halua puhua aiheesta tai jokin lapsettomuutta tai seksielämäämme liittyvä kysymys tuntuu tungettelevalta tai epähienolta, mitä se lähes aina onkin, sanon sen suoraan. Kun kyllästyn kuuntelemaan kyselyjä adoptio- tai muista kiertoteistä, voin kertoa senkin aivan suoraan.

Myönnän, että tässä on opettelemista. Tähän asti olen ollut erittäin hienotunteinen ja varonut pahoittamasta kenenkään mieltä ikävien kysymysten keskellä. Ongelma on ollut vain se, että minä olen pahoittanut mieleni lukuisia kertoja, mutta kysyjä ole edes tajunnut tätä. Ehkä tästä alkaa matka kohti henkilöä, joka ei yritä enää miellyttää muita ja ajatella ensisijaisesti muiden tunteita. Jospa nyt pääsen askel kerrallaan eroon kiltteyden kaavusta kohti ehjempää minää!

Aborttia suunnittelemassa

Lapsettomana sitä löytää itsensä mitä absurdeimmista tilanteista. Yksi tällaisista osui kohdalleni viime viikolla. Työni puolesta olen säännöllisesti tekemisissä raskaana olevien äitien kanssa, eikä tässä vielä ole mitään ihmeellistä, vaikka itse emme lapsia olekaan pystynyt saamaan. Tämä ei herätä minussa myöskään mitään erityisiä tunteita – surua tai muuta sellaista.

Tällä kertaa asiakkaalla oli nainen, jonka tulevalla lapsella oli juuri todettu Downin syndrooma. Käynnin aiheena oli tilanteen kartoittaminen ja valintojen tekeminen. Pari ilmoitti haluavansa abortin ja alkaa sitten yrittämään uutta lasta.

Kävimme läpi abortin tekemiseen liittyvät muodollisuudet: lomakkeiden täyttämisen aborttiluvan hakemiseksi Valviralta, koska raskaus oli jo pidemmällä kuin 12 viikkoa. Sitten kerrattiin jatkotoimenpiteet. Seuraavalla viikolla nainen hakisi klinikalta tabletin, joka ilmeisesti tappaisi vauvan. Siitä kahden päivän kuluttua hän tulisi sairaalaan, jossa hän saisi toisenlaisia tabletteja, jotka käynnistäisivät synnytyksen.

Minulta kysyttiin, tulisinko mukaan aborttiin. Olin jo varautunut tähän kysymykseen etukäteen ja miettinyt päätökseni valmiiksi. Minulla oli jo kyseiselle päivälle muita töitä, joten en pääsisi paikalle. Olin helpottunut tästä tosiasiasta. Juuri oman alkioni menettäneenä en haluaisi olla mukana tällaisessa enkä missään tapauksessa muutenkaan. Kätilö kuitenkin tivasi minulta, hankkisinko paikalleni tuuraajan. Sanoin, ettei tuuraajan hankkiminen ollut minun tehtäväni, vaan klinikan. Kätilö ilmeisesti päätteli, että keksin tekosyitä, mutta hänen reaktionsa oli asiaankuulumaton.

Potilaalle kerrattiin vielä palvelut, joihin hän olisi oikeutettu: perhe saisi apua hautajaisten järjestämiseen, keskusteluapua sosiaalityöntekijän kanssa sekä mahdollisuuden tavata psykiatrista sairaanhoitajaa. Mietin, tarjottiinko keskenmenon kokeneille samoja etuuksia, koska olin lukenut naisista, jotka synnyttivät kuolleen lapsen yksin kotona ilman tukea.

Pohdin elämän ironiaa: tuosta lapsesta olisi voinut tulla jonkun kauan kaivattu adoptiolapsi. Sama nainen oli jo tehnyt aiemmin kaksi aborttia ehkäisytarkoituksessa. Että jollakin olikin sikiöitä tuhlattavaksi, kun toisilla ei ollut juuri mahdollisuutta edes saada munasolua hedelmöitetyksi. Olin aivan uupunut päästessäni pois klinikalta. Minulla oli paha olla ja olin todella stressaantunut.

Kaikista absurdeimmaksi koko aborttineuvonnan teki se, että näistä töistä hankkimillani tuloilla rahoitan omia lapsettomuushoitojani. Laitan joka kuukausi tililleni säästöön rahaa, jotta pystyn hankkimaan apteekista kalliit hedelmöityshoitoihin tarvittavat lääkkeet jälleen kerran. Elämän mustaa huumoria.

Suru

Suru on sanaton. Se tulee odottamatta ja hyökyy yli valtavalla voimalla. Se hiipii mieleen hiljaa, kun puolustusmuurit ovat alhaalla. Se muistuttaa itsestään vaivihkaa yhä uudestaan ja kasvaa hyökyaallon mittoihin. Suru huuhtoo mielen rantoja yhä uudestaan, ja tyyntyy lopulta, jättäen surijan uupuneena lepäämään.

Suru on pohjaton. Ei ole mittaa eikä määrää, jolla surun saisi itkettyä loppuun. On vain hiljaista nyyhkimistä, tuskaa, syvältä kumpuavaa kaipuuta ja pettymystä. Vierelläkulkija voi vain hiljaa lohduttaa olemuksellaan ja kosketuksellaan.

Suru on jakamaton. Sitä ei voi helpottaa puhumalla eikä selittää. Se vain on. Siksi suru takertuu sydämeen tiukasti ja jää sinne tukkimaan ilon ja onnen lähteitä.

Surua voi yrittää harhauttaa touhuamisella ja kiireellä, mutta sitä ei voi huijata. Se löytää tiensä takaisin uudestaan ja uudestaan, kuin lempeä lemmikkikoira.

Surun kanssa voi ystävystyä. Se kertoo, mikä sinulla on kallisarvoista ja neuvoo pitämään siitä kiinni.