Kärsimystä

Olin yön tiputuksessa. Keskiyöllä hoitaja kävi sulkemassa tipan ja irrottamassa letkun kanyylistä. Kaikista nauttimistani nesteistä piti pitää kirjanpitoa ja minun piti pissata metalliseen pönttöön, josta hoitaja kävi mittaamassa poistuneen nesteen määrän. Söin voimakkaita särkylääkkeitä nilkkani takia, joka oli vahvasti teipattu.

Vointini alkoi kohentua, kun elimistöni nestetasapaino korjaantui. Pääsin iltapäivällä kotiin kainalosauvat mukanani. Nilkan turvotus alkoi laskea. Lääkärit olivat kirjoittaneet minulle kaksinkertaisen viikon sairasloman, sekä nilkkatulehduksesta että hyperstimulaatiosta. Pystyin pitämään maanantain ja tiistain vapaata, mutta nilkkani oli jo silloin kävelykunnossa, joten palasin keskiviikkona töihin.

Vatsan turvotus laski vähitellen ja elimistöni alkoi toimia normaalisti. Vaivani eivät kuitenkaan vielä päättyneet. Seuraavaksi selkäni meni pitkästä lepäilystä täysin jumiin. Varmaan kylmät viimat vaikuttivat myös asiaan. Selässä oli kipeä piste, johon koski joka kerta hengittäessäni ilmaa sisään.  Pystyin hädin tuskin istumaan. Jatkoin särkylääkkeiden ottamista ja kävin hierojalla. Hän ei kuitenkaan voinut tehdä kipupisteelle mitään. Kuntosaliharjoittelu helpotti vaivaa vähitellen ja pääsin kiinni normaaliin arkeen.

Hyperstimulaatio - maha kuin jalkapallo

Mahani oli ollut jo useita päiviä kuin turvonnut pallo. Ruoka ei juuri maistunut eikä ollut tarvetta käydä pissallakaan. Ulkopuolinen olisi helposti voinut luulla, että olen jo ties monennella kuukaudella raskaana.

Jaksoin raahautua töihin juuri ja juuri pyörällä, ja pienessä ylämäessä voimat meinasivat loppua tyystin. Työtehoni oli varmasti todella alhainen, mutta työssä sain joksikin aikaa muuta ajateltavaa, kuin uuden surun lapsettomuudesta. Suru oli lohdutonta, syvää ja pelottavaa, koska en tiennyt sen määrää.

Kotona vain lepäsin ja välillä itkin. Tai oikeastaan minun piti saada valmiiksi sivutyön toimeksianto, joten en voinutkaan toipua, vaan vielä illallakin minun piti tehdä töitä. Sain vaivoin tehtyä projektia tunnin illassa, mutta ehdin kuitenkin palauttaa työn määräajassa. Neljän päivän päästä punktiosta huomasin, että vasen nilkkani oli hieman venähtänyt. No, se palautuisi parin päivän jälkeen entiselleen. Oloni oli pikku hiljaa huonontunut, eikä pallo ollut kadonnut mahastani mihinkään, päinvastoin tuntui, että se vain kasvoi. Sanoin miehelleni, että jos oloni olisi vielä seuraavana päivänä yhtä huono, menisin sairaalaan.

Seuraavana aamupäivänä nilkkani kipeytyi parissa tunnissa niin, etten voinut enää kävellä. Jouduin pomppimaan ja raahaamaan jalkaani miten parhaaksi näin. Pomoni kertoi ulkomailla saamastaan veritulpasta, ja huolestuin, koska syömiini hormonilääkkeisiin liittyi veritulppariski, ja olinhan vain maannut kotona kaiket illat. Ainoa liikuntani tällä viikolla oli ollut viiden minuutin pyörämatkat töihin.

Olin lisäksi jättänyt aamulla soittopyynnön IVF-klinikalle, jotta pääsisin sinne tarkastukseen. Oloni oli huono ja vointini heikko. Puheluun ei kuitenkaan vastattu. Pian en voinut ajatella enää mitään muuta kuin mahdollista veritulppaa. Nilkka oli selvästi turvoksissa ja aloin jo pelätä, että kohta käy huonosti. Mieheni oli vienyt auton huoltoon, joten en edes pääsisi sairaalaan. Päätin sinnitellä puoleen päivään asti.

Pomoni lupasi viedä minut sairaalaan. Kurvasimme ensin yksityisen lääkäriaseman kautta, mutta seuraava vapaa aika olisi ollut iltapäivällä. Pääsin sairaalaan päivystykseen ja lääkärin pakeille melkein heti. Hän tutki nilkkaani ja sanoi, että siitä saattaa olla tulehdus. Veritulppa ei ollut todennäköistä, mutta sain lähetteen labraan. Jouduin liikkumaan sairaalan pitkiä käytäviä yksin, joten pyysin eräältä tiskiltä kainalosauvat lainaan, ja konkkasin niillä labraan. IVF-klinikalta soitettiin vihdoin ja kerroin tilanteestani. Sovimme, että kävisin siellä, kun pääsisin labrasta. Sitten kävin syömässä sairaalan ruokalassa, koska tulosten saapumiseen kuluisi ainakin tunti.

Sairaalan ruokasali oli kaukana, ja minulta kesti kauan päästä takaisin. Lääkäri soitti jo, ja ihmetteli, missä olin. Sanoin tulevani pian. Päästyäni paikalle hän totesi, että veritulppa-arvot olivat kuitenkin kohonneet, joten minut laitettaisiin röntgenkuvaan. En jaksanut enää taiteilla kainalosauvoilla, vaan pyysin saada pyörätuolia lainaan. Sairaalassa oli valtavan pitkät käytävät, ja liikkumiseen kului ikuisuus.

En ollut koskaan kokeillut pyörätuolia, joten kesti jonkin aikaa, että opin pyörittelemään sillä pitkin käytäviä. Röntgeniin oli jonkin verran jonoa, ja kello oli pian tulossa kolme, jolloin sairaala siirtyisi illan päivystysaikaan. Lääkäreillä olisi tauko ja kestäisi kauemmin, että pääsisin tutkittavaksi. Sovimme, että kävisin ensin IVF-labrassa, koska se oli menossa kiinni, ja palaisin sitten takaisin. Ihana hoitaja lykkäsi minut vielä hissiin, koska tuolilla kääntyminen oli vielä hankalaa.

IVF-hoitaja hämmästeli pyörätuoliani. Minusta otettiin verikokeita. Lääkäri oli jo lähtenyt. Sain ohjeeksi käydä kuulemassa tulokset myöhemmin naistentautien osastolla, kun nilkka-asiani oli tutkittu loppuun.

Sitten röntgeniin. Mieheni tuli paikalle minua viihdyttämään. Olin sanonut hänelle, ettei hänen tarvitsisi tulla aikaisemmin, koska hänellä oli lounastapaaminen tuttunsa kanssa, ja tiesin, että suhaisin sairaalassa edestakaisin. Hän oli ottanut mukaansa pyytämäni kirjan ja kuvasi minua pyörätuolissa: ota oikein murheen murtama ilme, ja nyt iloinen. Lopulta pääsimme röntgeniin. Veritulppaa ei onneksi löytynyt. Sitten takaisin lääkärin vastaanotolle.

Päivystysvuorossa oli nyt toinen lääkäri. Hän väänteli ja runnoi nilkkaani todella kipeästi. Vaikersin, onko se pakollista. Hän sanoi, että haluaisi ottaa neulalla näytteen nilkasta, mutta se tulisi tekemään kipeää. Mietin jonkin aikaa, mutta suostuin lopulta. Toinen hoitaja tuli pitämään nilkkaani paikallaan. Ensimmäinen pistos ei onnistunut, joten piti ottaa toinen. Nilkkaan sattui todella paljon ja vaikeroin. Kun toimenpide oli ohi, sain itkukohtauksen.

Kokematon lääkäri hämmästyi ja ihmetteli, ottiko lapsettomuus niin koville. Sain viikon sairaslomaa.

Mieheni kärräsi minut naistentautien osastolle. Saapumiseni herätti hämmennystä, mutta selitin asiani. Lääkärille oli jonoa, joten odottelimme aulassa lehtiä lukien. Lopulta pääsimme ultraan. Olin ollut sairaalassa jo seitsemän tuntia. Lääkäri ultrasi munasarjat, ja totesi, että ne ovat suurentuneet melkoisesti. Toinen oli noin kolminkertainen, 8,5 x 15 senttiä. Vatsaonteloon oli myös kerääntynyt nestettä. Oireena oli hyperstimulaatio. Lääkäri ei ollut erikoistunut IVF-potilaisiin, joten hän pohti, pitäisikö minut lähettää kotiin vai ottaa osastolle tiputukseen. Hän päätti ottaa minut sairaalaan. Mieheni silitti minua hartioilta ja niskasta. Minua alkoi taas itkettää. Joutuisin vielä jäämään yöksi sairaalaan.

Punktion jälkimainingit

Tulin kotiin lepäilemään munasolupunktiosta ja mieheni meni töihin. Minulla olisi vapaata töistä vain tämä päivä ja huomisaamu. Olin ottanut työpapereita mukaan niin, että voisin tehdä töitä kotoa käsin ja mennä vasta iltapäivällä työhön. Koko tilivuoden kirjanpito pitäisi saada lähipäivinä kasaan, eikä minulla ole tuuraajaa, joten pitää vähän soveltaa sairaslomaa.

Pyörryin alkuillasta vessassa käydessäni. Ensin tuli huono olo, asetuin vessan lattialle istumaan, ja seuraavana hetkenä olinkin pitkin pituuttani maassa, kasvot puoliksi metallisen kynnyksen yli. Onneksi silmälasit eivät rikkoutuneet. Soitin miehelleni, joka oli kaupungilla, ja hän tuli pian kotiin.

Illalla nukkumaan mennessäni keuhkojen alapuolelta alkoi pistää ja närästää niin kovasti, etten voinut olla pitkällään. Itkuhan siinä tuli, kun en muutenkaan ollut aivan priimakunnossa. Taittelin patjan alle kaksi täkkiä, että voisin levätä kohoasennossa, ja sain nukuttua jotenkuten.

Meille oli luvattu, että IVF-klinikalta soitettaisiin seuraavana päivänä ja kerrottaisiin hedelmöittymisen tulos. Sitten alkaisin käyttää alkion kiinnitystä tukevaa lääkitystä, joten en ollut vielä hakenut apteekista. Munasoluja oli kasvanut paljon, joten uskoin, että munasoluja saadaan pakkaseenkin ja mietin, kuinka usein niitä voitaisiin siirtää, vaikkapa joka kuukausi.

Lääkäri soitti myöhään aamupäivällä. Hän kertoi, että kypsiä munasoluja oli ollut vain kolme ja ettei yksikään munasolu ollut hedelmöittynyt. Kyyneleet alkoivat välittömästi vuotaa poskilleni. Tällaiseen tulokseen en ollut lainkaan varautunut. Lääkäri jatkoi vielä kaikenlaista, mutta en juuri saanut sanaakaan suustani. Hän kyseli, aiommeko jatkaa hoitoja, mutta vaikeahan siihen oli mitään sanoa tuollaisen tyrmäyksen jälkeen. Mieheni kuunteli puhelua kanssani. Puhelun jälkeen kömmin sänkyyn ja ratkesin itkemään, ja mieheni tuli lohduttamaan minua. Hyvin hiljaisissa tunnelmissa lajittelin papereita kirjanpitoa varten.

Munasolupunktio

Olin jännittänyt tätä aamua jo kuukausia. Sattuisiko punktio ja miten paljon? Apua…  Tässä sitä nyt oltiin.  Olin laittanut päälleni erittäin kauniin kimalleneuleen ja mukavan joustavat, kapeat värifarkut, koska tämä päivä olisi kauan odotettu juhlahetki. Lisäksi minulla oli kaulassa hopeanvärinen ja kirkasta muovia oleva sydänkoru, jota kutsun hedelmällisyyssymboliksi pienten palleroiden takia.

Saavuimme hyvissä ajoin sairaalaan. Mieheni lähti omille teilleen suorittamaan omaa luovutustaan ja minä kirjauduin osastolle.  Kerroin, että olin tulossa toimenpiteeseen, sihteeri haki heti paikalle hoitajan, joka ohjasi minut pieneen potilashuoneeseen. Minua neuvottiin vaihtamaan ylleni sairaalan paita, joka oli selästä avoin, ja joka solmittiin niskasta nauhoilla. Jäin odottelemaan huoneeseen. Lisäkseni huoneessa oli parhaillaan toinen pariskunta, joka tuli juuri takaisin toimenpiteestä. Nainen huikkasi hoitajalle, ettei ollut sattunut. Hoitaja laittoi minulle kanyylin vasempaan käteen tippaa varten.

Odotin sängyllä ja luin odotusaulasta mukaan nappaamaani naistenlehteä. Mieheni tuli luokseni. Hän kuiskasi minulle kevennykseksi, että oli laittanut näytteeseen saippuaa, jotta se olisi puhdas, kun näyte pestäisiin.

Sitten minua tultiin hakemaan. Hoitaja kehotti minua käymään vielä vessassa ennen toimenpidettä. Minut ohjattiin pienehköön huoneeseen, jossa oli paljon laitteita, joita en ollut nähnyt aiemmin. Paikalla olevan henkilökunta: lääkäri ja biologi esiteltiin minulle. Sitten suoneeni annettiin kipulääkettä ja rauhoittavaa lääkettä. Aineet menivät suoraan päähän ja tuli kevyt ja iloinen olo. Minua alkoi naurattaa ja hihittelin itsekseni hoitopöydällä. Pää tuntui raskaalta ja pystyin vastaamaan kysymyksiin voinnista vain vaivoin. Jossakin vaiheessa kysyttiin kivun tuntemustani asteikolla 1-10. Vastasin, että kakkonen. Pian toimenpide oli jo ohi. Joku sanoi, että kerättyä saatiin viisi alkiota.

Sitten minut ohjattiin takaisin potilashuoneeseen. Kohta hoitaja tuli paikalle kaavakkeiden kanssa, mutta lääkepöllyssä oli hieman vaikea keskittyä. Ajattelin, että kaavakkeiden täyttö olisi varmasti voinut odottaa vähän aikaa. Pääni alkoi selkiytyä pian ja aloin tuntea kipua alavatsalla. Pyysin särkylääkettä ja sain lisäksi mehua.

Mieheni piti lähteä palaveriin töihin, ja hän varmisti, että kaikki on hyvin. Hän lupasi tulla hakemaan minua ruokatunnilla. Hoitajat antoivat minulle aamupalaa, ja koska mieheni oli poissa, sain hänenkin leipänsä. Olin tyytyväinen, koska olinkin jo melko nälkäinen.

Naapurivuoteeseen tuli kolmas potilas, jolla oli toimenpide minun jälkeeni. Ilmeisesti heidän hoitonsa vaati erityistä huomiota, koska hoitaja kävi vähän väliä heidän luonaan kyselemässä vointia ja minkä makuista mehua nainen halusi.

Lueskelin lehtiä ja lepäilin. Ensimmäinen potilas lähti kotiin puolisonsa kanssa. Juttelin verhon läpi naapurivuoteen potilaan kanssa ja vertailimme hoitojamme ja elämätilanteitamme. He olivat toiselta paikkakunnalta, joten heillä meni koko päivä sairaalareissuun. Hoitaja kävi tarkistamassa vointini ja irrotti kanyylin kädestäni. Parin tunnin kuluttua soitin miehelleni ja hän kävi hakemassa minut kotiin. Elämäni ensimmäinen munasolupunktio oli nyt suoritettu ja olin helpottunut.