Hyperstimulaatio - maha kuin jalkapallo

Mahani oli ollut jo useita päiviä kuin turvonnut pallo. Ruoka ei juuri maistunut eikä ollut tarvetta käydä pissallakaan. Ulkopuolinen olisi helposti voinut luulla, että olen jo ties monennella kuukaudella raskaana.

Jaksoin raahautua töihin juuri ja juuri pyörällä, ja pienessä ylämäessä voimat meinasivat loppua tyystin. Työtehoni oli varmasti todella alhainen, mutta työssä sain joksikin aikaa muuta ajateltavaa, kuin uuden surun lapsettomuudesta. Suru oli lohdutonta, syvää ja pelottavaa, koska en tiennyt sen määrää.

Kotona vain lepäsin ja välillä itkin. Tai oikeastaan minun piti saada valmiiksi sivutyön toimeksianto, joten en voinutkaan toipua, vaan vielä illallakin minun piti tehdä töitä. Sain vaivoin tehtyä projektia tunnin illassa, mutta ehdin kuitenkin palauttaa työn määräajassa. Neljän päivän päästä punktiosta huomasin, että vasen nilkkani oli hieman venähtänyt. No, se palautuisi parin päivän jälkeen entiselleen. Oloni oli pikku hiljaa huonontunut, eikä pallo ollut kadonnut mahastani mihinkään, päinvastoin tuntui, että se vain kasvoi. Sanoin miehelleni, että jos oloni olisi vielä seuraavana päivänä yhtä huono, menisin sairaalaan.

Seuraavana aamupäivänä nilkkani kipeytyi parissa tunnissa niin, etten voinut enää kävellä. Jouduin pomppimaan ja raahaamaan jalkaani miten parhaaksi näin. Pomoni kertoi ulkomailla saamastaan veritulpasta, ja huolestuin, koska syömiini hormonilääkkeisiin liittyi veritulppariski, ja olinhan vain maannut kotona kaiket illat. Ainoa liikuntani tällä viikolla oli ollut viiden minuutin pyörämatkat töihin.

Olin lisäksi jättänyt aamulla soittopyynnön IVF-klinikalle, jotta pääsisin sinne tarkastukseen. Oloni oli huono ja vointini heikko. Puheluun ei kuitenkaan vastattu. Pian en voinut ajatella enää mitään muuta kuin mahdollista veritulppaa. Nilkka oli selvästi turvoksissa ja aloin jo pelätä, että kohta käy huonosti. Mieheni oli vienyt auton huoltoon, joten en edes pääsisi sairaalaan. Päätin sinnitellä puoleen päivään asti.

Pomoni lupasi viedä minut sairaalaan. Kurvasimme ensin yksityisen lääkäriaseman kautta, mutta seuraava vapaa aika olisi ollut iltapäivällä. Pääsin sairaalaan päivystykseen ja lääkärin pakeille melkein heti. Hän tutki nilkkaani ja sanoi, että siitä saattaa olla tulehdus. Veritulppa ei ollut todennäköistä, mutta sain lähetteen labraan. Jouduin liikkumaan sairaalan pitkiä käytäviä yksin, joten pyysin eräältä tiskiltä kainalosauvat lainaan, ja konkkasin niillä labraan. IVF-klinikalta soitettiin vihdoin ja kerroin tilanteestani. Sovimme, että kävisin siellä, kun pääsisin labrasta. Sitten kävin syömässä sairaalan ruokalassa, koska tulosten saapumiseen kuluisi ainakin tunti.

Sairaalan ruokasali oli kaukana, ja minulta kesti kauan päästä takaisin. Lääkäri soitti jo, ja ihmetteli, missä olin. Sanoin tulevani pian. Päästyäni paikalle hän totesi, että veritulppa-arvot olivat kuitenkin kohonneet, joten minut laitettaisiin röntgenkuvaan. En jaksanut enää taiteilla kainalosauvoilla, vaan pyysin saada pyörätuolia lainaan. Sairaalassa oli valtavan pitkät käytävät, ja liikkumiseen kului ikuisuus.

En ollut koskaan kokeillut pyörätuolia, joten kesti jonkin aikaa, että opin pyörittelemään sillä pitkin käytäviä. Röntgeniin oli jonkin verran jonoa, ja kello oli pian tulossa kolme, jolloin sairaala siirtyisi illan päivystysaikaan. Lääkäreillä olisi tauko ja kestäisi kauemmin, että pääsisin tutkittavaksi. Sovimme, että kävisin ensin IVF-labrassa, koska se oli menossa kiinni, ja palaisin sitten takaisin. Ihana hoitaja lykkäsi minut vielä hissiin, koska tuolilla kääntyminen oli vielä hankalaa.

IVF-hoitaja hämmästeli pyörätuoliani. Minusta otettiin verikokeita. Lääkäri oli jo lähtenyt. Sain ohjeeksi käydä kuulemassa tulokset myöhemmin naistentautien osastolla, kun nilkka-asiani oli tutkittu loppuun.

Sitten röntgeniin. Mieheni tuli paikalle minua viihdyttämään. Olin sanonut hänelle, ettei hänen tarvitsisi tulla aikaisemmin, koska hänellä oli lounastapaaminen tuttunsa kanssa, ja tiesin, että suhaisin sairaalassa edestakaisin. Hän oli ottanut mukaansa pyytämäni kirjan ja kuvasi minua pyörätuolissa: ota oikein murheen murtama ilme, ja nyt iloinen. Lopulta pääsimme röntgeniin. Veritulppaa ei onneksi löytynyt. Sitten takaisin lääkärin vastaanotolle.

Päivystysvuorossa oli nyt toinen lääkäri. Hän väänteli ja runnoi nilkkaani todella kipeästi. Vaikersin, onko se pakollista. Hän sanoi, että haluaisi ottaa neulalla näytteen nilkasta, mutta se tulisi tekemään kipeää. Mietin jonkin aikaa, mutta suostuin lopulta. Toinen hoitaja tuli pitämään nilkkaani paikallaan. Ensimmäinen pistos ei onnistunut, joten piti ottaa toinen. Nilkkaan sattui todella paljon ja vaikeroin. Kun toimenpide oli ohi, sain itkukohtauksen.

Kokematon lääkäri hämmästyi ja ihmetteli, ottiko lapsettomuus niin koville. Sain viikon sairaslomaa.

Mieheni kärräsi minut naistentautien osastolle. Saapumiseni herätti hämmennystä, mutta selitin asiani. Lääkärille oli jonoa, joten odottelimme aulassa lehtiä lukien. Lopulta pääsimme ultraan. Olin ollut sairaalassa jo seitsemän tuntia. Lääkäri ultrasi munasarjat, ja totesi, että ne ovat suurentuneet melkoisesti. Toinen oli noin kolminkertainen, 8,5 x 15 senttiä. Vatsaonteloon oli myös kerääntynyt nestettä. Oireena oli hyperstimulaatio. Lääkäri ei ollut erikoistunut IVF-potilaisiin, joten hän pohti, pitäisikö minut lähettää kotiin vai ottaa osastolle tiputukseen. Hän päätti ottaa minut sairaalaan. Mieheni silitti minua hartioilta ja niskasta. Minua alkoi taas itkettää. Joutuisin vielä jäämään yöksi sairaalaan.