Pistoksissa, osa 2.

Lukujärjestykseemme kuului useita ultraäänikäyntejä. Niille piti lähteä kesken työpäivän, jotka pitenivät, jotta sain tehtyä tunnit täyteen. Olemme kuitenkin onnekkaista sen suhteen, että sairaala on lähellä. Useat joutuvat ottamaan koko päivän vapaaksi, jotta pääsevät tutkimuksiin toiselta paikkakunnalta. Mieheni kävi hakemassa minut autolla ja oli mukanani tutkimuksissa, mikä oli minulle tärkeää.

Toisella ultraäänikerralla lääkärillä oli ruuhkan takia tuuraja toiselta osastolta. Hän teki tutkimuksen, mutta hän ei tajunnut vihjettäni, etten nähnyt ruutua, jolta kallisarvoisia munarakkuloitani katseltiin. Hän puhui muutekin ylitseni, aivan kuin minua ei olisi ollut huoneessa lainkaan. Ajattelin, että hyvä, että hän kertoo sitten asiat miehelleni, mutta ei hän ollut kuulemma puhunut hänellekään. Olen henkisesti varautunut, että jos joskus toiste käy näin, aion kertoa selkeästi, että myös minä olen paikalla ja että minä olen tutkittava potilas, ja siksi koen tärkeäksi, että näkisin omat sisäelimeni, joiden lääkitsemiseen ja hoivaamiseen olen käyttänyt huomattavan summan rahaa.

Ensimmäinen lääkeannos Menopuria oli 200 mikrogrammaa. Parin päivän jälkeen annosta pienennettiin 150:een. Lääkärin mukaan lääke tehosi jopa odotettua paremmin. Jälkeenpäin tajusimme mieheni kanssa, että itse asiassa olimme pistäneet lääkettä jopa hieman liian vähän, koska ruiskun asteikko ei ole tasainen, vaan nousee 150-225-300. Lääkäri oli varoittanut sivuvaikutuksista ja sanonut, että rankkaa liikuntaa kannattaa välttää varsinkin kuurin loppuvaiheessa, kun munarakkulat kasvavat voimakkaasti, ja vatsassa voi tuntua pingotusta ja turvotusta. Voin kuitenkin erinomaisesti. Vatsani ei ollut lainkaan turvonnut eikä arka. Lääkärin kehui taas ”kauniita” munasoluja, ja niitä näytti olevan tulossa paljon. Ajattelin, että saadaan kerättyä varmasti kunnon sato, ja suunnittelin jo, että jos tuoresiirto ei tuottaisi tulosta, pakastealkioita voitaisiin siirtää vaikka joka kuukausi.

Ensimmäisellä viikolla kävin jopa salibandytreeneissä. Toisella viikolla en enää uskaltanut, etteivät huolella vaalitut munarakkulat olisi poksahtaneet rikki. Ainoana sivuvaikutuksena olin hieman tavallista väsyneempi. Kolme päivää ennen punktiota kävin jopa pitkällä työmatkalla, jolle olin pukeutunut tyköistuvaan mekkoon. Toivottavasti tervetulomalja ja lasi valkoviiniä eivät pilanneet hoitoa. En tullut edes ajatelleeksi, että niillä olisi voinut olla jotakin vaikutusta hoitoon. Lääkäri ei kuitenkaan ollut maininnut tällaisista rajoituksista, ja tulin ajatelleeksi asiaa vasta paljon myöhemmin luettuani lapsettomuuskirjaa nimeltä Rakkaustesti, jossa päähenkilöä kiellettiin nauttimasta alkoholia pistoshoidon aikana.

Kissa pistoksissa

Suihkuteltuani reilun viikon Synarelaa aamuin illoin oli aika aloittaa hormonipistokset. Aivan ensiksi marssiin pankkiin nostamaan säästöjäni, jotta voisin ostaa Menopur-valmisteet, joiden normaalihinta olisi lähes 800 euroa. Rahanmeno kirpaisi, koska emme vieläkään pääsisi ulkomaanmatkalle, josta olen haaveillut jo vuoden. Eipä ylimääräistä rahaa ole muutenkaan, mutta kaipa sen voisi huonomminkin sijoittaa. Sitten apteekkiin. Onneksi paikalla oli tuttu farmaseutti,  joka oli selvittänyt pyynnöstäni, tarvitsisiko minun ottaa piikit mukaan pistosopetukseen. Sain mukaani kaksi suurta pakkausta ja kaupan päälle apteekin kestokassin. Farmaseutti kertoi huolellisesti valmisteen käytöstä ja oli oikein myötätuntoinen.

Avasin kotona lääkelaatikon, ja se olikin oikea puuhapakkaus. Ison laatikon sisällä oli pienempi pakkaus täynnä ruiskuja ja neuloja, sitten oli ampulli, pieni lasipurkki ja ruisku, jossa oli todella paksu neula. Onneksi sillä ei tarvitsisi pistellä ketään.

Ajatus itseni piikittämisestä ei houkutellut, joten kysyin mieheltäni, haluaisiko hän pistää hormonit minuun. Hän otti tehtävän ilomielin vastaan ja halusi kaiken lisäksi sekoittaa aineetkin keskenään. Lähdimme matkalle Helsinkiin juuri ensimmäisenä pistospäivänä. Koska avaamattomat hormonivalmisteet piti säilyttää jääkaapissa, päätimme sekoittaa aineet keskenään jo kotona ennen lähtöä. Otimme mukaamme ison kasan ruiskuja, desinfiointiliinoja sekä vielä ison, tyhjän, muovisen purkin, jonne voisimme sujauttaa käytetyt ruiskut.

Suoritimme ensimmäisen pistosrituaalin ennen nukkumaan menoa. Jännitti. Mieheni otti napakan otteen vatsamakkarastani ja tuikkasi piikin ihopoimuun. Pistäminen ei kuitenkaan sattunut, lääkeaine vain kihelmöi hetken aikaa iholla. Hieroin pistoskohtaa ohjeen mukaan kevyesti. Ei tuntunut missään.

Uteluita lapsisuunnitelmista

Uusi tuttavaparinkuntamme oli tulossa meille perjantaina kylään ensimmäistä kertaa. Leipoessani ja siivotessani mietin, kysyisivätkö he meiltä lasten hankkimisesta. Jännitin tilannetta, koska minusta on tullut allerginen lapsiuteluille, ja mietin, kuinka kuittaisin asian. Minulla oli varalla useita erilaisia vastauksia, joista voisin valita tilanteeseen parhaiten sopivan. Vastaus riippuisi täysin siitä, kuinka kysymys esitettäisiin. Voisin vain todeta lyhyesti, että meillä ei vain ole lapsia. Jos utelu jatkuisi, tokaisisin, että asia on hyvin yksinkertainen: meillä vain ei satu olemaan lapsia, aivan kuten heillä sattuu olemaan kaksi lasta. Mikäli kysymykset jatkuisivat, toteaisin kuivasti, etten halua kaivella enkä spekuloida asiaa, koska siitä ei ole mitään hyötyä. Jos tuttavat osoittautuisivat mukaviksi ja ymmärtäviksi, voisin kertoa, että olemme yrittäneet, mutta emme ole saaneet lapsia. Lapsettomuuden syitä kysyttäessä optiona voisin taas jatkaa, etten halua kaivella asiaa.

Olen ollut tässä tilanteessa jo monta kertaa, yhä useammin. Kerroin hiljattain eräälle ystävälleni hoidoista, koska olin todella alakuloisissa tunnelmissa lapsettomuuden konkretisoiduttua. Ystäväni oli myötätuntoinen, mutta alkoi sitten utelemaan, kuinka helposti äitini oli tullut raskaaksi. Lisäksi hän tuntui ajattelevan, että kyllähän kaikki on mahdollista. Tässä kohtaa minulla tuli raja vastaan ja vaihdoin puheenaihetta. Kyllähän kaikki toki on mahdollista, mutta haluan ymmärrystä suruuni enkä vouhkaamista myönteisen ajattelun nimissä.

Kesällä kävimme toisen ystäväpariskunnan luona, joilla on kaksi tyttöä. He ovat adoptioprosessissa, mutta toistaiseksi keskeyttäneet sen, ja nyt he ovat aikeissa ottaa sijaislapsen. Äiti kertoi tohkeissaan prosessin eri vaiheista, ja kuinka hän voisi sitten omistautua täysillä tyttöjensä kasvatukseen ja jättää opinnot kesken. Hän oli jo kauan elätellyt tätä toivetta ja uskalsi nyt tehdä rohkean päätöksen yleisen mielipiteen vastaisesti. Mies alkoi kyselemään meiltä, olimmeko mekin kenties ajatelleet adoptiota ja mitä ajattelimme sijaisvanhemmuudesta. Hän päätteli, että me olisimme varmaan hyvät vanhemmat, ja ihmetteli, miksei meillä ole lapsia. Viimeinen niitti tuli, kun hän jatkoi pohdintaansa ja kysyi, onko taustalla fyysinen vai jokin muu syy. Vaikka pariskunta oli itse kertonut avoimesti omasta elämästään, minua ei huvittanut lähteä tällaiseen ajatusleikkiin mukaan. En varsinkaan aikonut kertoa kenellekään mitään seksielämästäni enkä muista parisuhteeni intiimeistä yksityiskohdista. Töksäytin, ettei adoptio ole mikään ratkaisu lapsettomuuteen ja vaihdoin nopeasti puheenaihetta. Mieheni on onneksi hienotunteinen, ja menee näissä kysymyksissä minun ehdoillani: minä saan päättää, kuinka paljon kerron. Pidämme tästä ystäväpariskunnasta, mutta olen ottanut etäisyyttä heihin, jotta vastaava tilanne ei toistuisi.

Perjantaina meillä kylässä käynyt pariskunta oli todella mukava. Juttelimme ja vietimme iltaa tuntikausia, lähes pikkutunneille. He eivät kysyneet mitään mahdollisista lapsista – kiitos!!! Rouva itse kertoi omasta elämästään hyvinkin henkilökohtaisella tasolla. Luottamuksen osoituksena voisin hyvinkin kertoa hänelle lapsettomuudestamme. Luulen, että hän saattaisi ymmärtää.

Vihdoin hoitoihin - sumutteet

Pääsimme vihdoin IVF-hoitoihin. Keväällä elämä meni aivan liian hektiseksi, että olisimme pystyneet hoitorumbaan, ja sitten tuli taas kesätauko. Lopulta oli aika ilmoittaa kuukautisten alkamispäivä. Saimme postissa tukun esitteitä, reseptejä, hoitosuunnitelman ja lähetteet pistosopetukseen ja kolmeen ultraäänitutkimukseen.

Hain apteekista Synarela- nenäsumutteet ja aloitin niiden käytön aamuin ja illoin. Kävimme viikonloppuna vanhempieni luona ja piilotin sumutepullon visusti näkymättömiin, koska en halunnut äitini, joka aina aavistaa ja löytää kaiken, näkevän pakkausta. En ole kertonut hänelle lapsettomuudestani. Haluan säästää itseäni, koska siskoni on käynyt hoidot läpi aiemmin, ja äitini suree sitä edelleen. En jaksaisi hoitaa enää hänen suruaan enkä kommentteja siitä, kuinka ehkäisyä ei hänen mielestään olisi pitänyt ollenkaan aloittaa, hän kun teki mielipiteensä selväksi jo mennessäni naimisiin.

Munasolut kasvoivat nopeasti ja lääkäri kehui odotettavissa olevaa runsasta satoa. En tiennyt, jäisivätkö kuukautiset nyt pois vai alkaisiko vuoto normaalisti. Menkat alkoivat sitten lääkärin mielestä hieman etuajassa. Aloin saada kuumia aaltoja, mutta onneksi työpaikalla oli kesäisin muutekin lisäilmastointilaite käytössä. Naureskelimme mieheni kanssa sille, kun minulle tuli yhtä'kkiä hiki ja piti saada ikkunat auki, koska tavallisesti olen vilukissa.

Tapani kaveriani, joka päivitteli, kuinka hän ei ymmärrä, miksi hänen lääkäriksi opiskeleva tuttavansa meni ”tekemään” lapsia kesken opiskelujen, alle 25-vuotiaana. Jos hän olisi odottanut vielä vuoden tai pari, hän olisi saanut jo kandin paperit ja parempaa palkkaa työskentelyjaksolta. Jokin naksahti päässäni, mutta tälle kaverille en halua kertoa omasta tilanteestani. Hän on tyyppiä, jolle miehessä ulkonäkö on tärkeintä, joten tuskin hän ymmärtäisi, kuinka herkkää puuhaa lasten saaminen, tai edes yrittäminen ovat.

Kolmas ultraääniaika oli parikymmentä minuuttia myöhässä. Aloin hermostua vastaanottoaulassa, koska minulla on tärkeä työmeno heti ultran jälkeen. Lopulta lääkäri tuli hakemaan meitä aulasta. Kerroin, että joutuisin lähtemään jo puolen tunnin kuluttua. Lääkäri teki ultran lennossa ilman hoitajaa, joka oli viivästyneestä aikataulusta johtuen vielä toisessa huoneessa. Taas kehuttiin munasoluja ja niiden määrää. Lopuksi saimme hoitajalta vielä ohjeita erillisessä huoneessa ja ryntäsin vastaanotolta tukka putkella työkeikalle. Tapaamisessa käsiteltiin erään toisen henkilön mielenterveysongelmia, joten aikaa omien asioiden sulatteluun ei jäänyt. Tämän jälkeen täyttä vauhtia varsinaiselle työpaikalle.

Lapsettomuuspäivä

Tänään minulla on lapsettomuuspäivä. Heräsin lauantaiaamuna liian aikaisin, jo 6:50 partakoneen surinaan, kun mies oli lähdössä reissuun. Suututti. Eilen illalla olin vihainen miehelle, kun hän ei ollut läsnä. Olin tarjonnut hänelle synttärilounaan lempiravintolassani ja olimme sopineet, että vietämme illalla aikaa yhdessä, koska seuraavan päivän hän olisi poissa. Mies olikin sopinut oman treeniaikansa illaksi, ja kotiin tultuaan hän meni toiseen huoneeseen katsomaan elokuvaa. Menin hänen syliinsä, mutta hän ei juurikaan reagoinut. Hän oli sanonut menevänsä aikaisin nukkumaan matkan takia. Illalla tulin hänen kylkeensä, mutta hän vain luki lehteään ja naurahti, kun kysyin, miksi hän ei ole läsnä. Siihen typistyi yhteinen romanttinen iltamme. Olin vihainen ja osoitin mieltäni itkemällä, kun hän yritti saada unta.

Lainasin kirjastosta lapsettomuustarinoita sisältävän kirjan Ei kenenkään äiti ja luin tänään kirjan loppuun. Itkin välillä. Jouduin jättämään kirjan aiemmin kesken, koska jotkut tarinat olivat liian raskaita. Ahdistuin ja itkeskelin. Mies kielsi lukemasta kirjaa, mutta luin sitä salaa. Mies palautti kirjan pois, enkä vastustellut. Hain kirjan eilen uudestaan lainaan.

Mietin, kestäisinkö keskenmenoa. Toisessa lukemassani kirjassa Rakkaustesti, nainen joutuu synnyttämään kuolleen sikiön kotona. Kauheaa. En tiedä, pystyisinkö sellaiseen, tai millaiset jäljet se jättäisi.

Katson parvekkeelta shoppailemaan menossa olevia naisia. Laitettuja, tyylikkäitä. On kiharrettuja hiuksia, meikkiä, villakangastakkia, huikean korkeita korkoja. Tunnen itseni värittömäksi, epäkiinnostavaksi, vähemmän naiseksi, kun laitan pyykkiä koneeseen velouraamutakissani, vähän likaiset hiukset sutaistuna nutturalle, ei meikkiä.

Tekisi mieli jäädä koko päiväksi pitkäkseen lueskelemaan ja keräämään voimia. Lainasinhan kirjastosta vielä toisenkin kirjan. Hektisen viikon jälkeen tarvitsisin lepoa ja rauhaa. Kohta pitää kuitenkin lähteä treeneihin. Oikeastaan ei ole aivan kunnossa, mutta en kehtaa enää perua treenivuoroa, koska olen jo ilmoittanut olevani tulossa ja sopinut kyydistä. Katsotaan, mitä loppupäivä tuo tullessaan.