Aborttia suunnittelemassa

Lapsettomana sitä löytää itsensä mitä absurdeimmista tilanteista. Yksi tällaisista osui kohdalleni viime viikolla. Työni puolesta olen säännöllisesti tekemisissä raskaana olevien äitien kanssa, eikä tässä vielä ole mitään ihmeellistä, vaikka itse emme lapsia olekaan pystynyt saamaan. Tämä ei herätä minussa myöskään mitään erityisiä tunteita – surua tai muuta sellaista.

Tällä kertaa asiakkaalla oli nainen, jonka tulevalla lapsella oli juuri todettu Downin syndrooma. Käynnin aiheena oli tilanteen kartoittaminen ja valintojen tekeminen. Pari ilmoitti haluavansa abortin ja alkaa sitten yrittämään uutta lasta.

Kävimme läpi abortin tekemiseen liittyvät muodollisuudet: lomakkeiden täyttämisen aborttiluvan hakemiseksi Valviralta, koska raskaus oli jo pidemmällä kuin 12 viikkoa. Sitten kerrattiin jatkotoimenpiteet. Seuraavalla viikolla nainen hakisi klinikalta tabletin, joka ilmeisesti tappaisi vauvan. Siitä kahden päivän kuluttua hän tulisi sairaalaan, jossa hän saisi toisenlaisia tabletteja, jotka käynnistäisivät synnytyksen.

Minulta kysyttiin, tulisinko mukaan aborttiin. Olin jo varautunut tähän kysymykseen etukäteen ja miettinyt päätökseni valmiiksi. Minulla oli jo kyseiselle päivälle muita töitä, joten en pääsisi paikalle. Olin helpottunut tästä tosiasiasta. Juuri oman alkioni menettäneenä en haluaisi olla mukana tällaisessa enkä missään tapauksessa muutenkaan. Kätilö kuitenkin tivasi minulta, hankkisinko paikalleni tuuraajan. Sanoin, ettei tuuraajan hankkiminen ollut minun tehtäväni, vaan klinikan. Kätilö ilmeisesti päätteli, että keksin tekosyitä, mutta hänen reaktionsa oli asiaankuulumaton.

Potilaalle kerrattiin vielä palvelut, joihin hän olisi oikeutettu: perhe saisi apua hautajaisten järjestämiseen, keskusteluapua sosiaalityöntekijän kanssa sekä mahdollisuuden tavata psykiatrista sairaanhoitajaa. Mietin, tarjottiinko keskenmenon kokeneille samoja etuuksia, koska olin lukenut naisista, jotka synnyttivät kuolleen lapsen yksin kotona ilman tukea.

Pohdin elämän ironiaa: tuosta lapsesta olisi voinut tulla jonkun kauan kaivattu adoptiolapsi. Sama nainen oli jo tehnyt aiemmin kaksi aborttia ehkäisytarkoituksessa. Että jollakin olikin sikiöitä tuhlattavaksi, kun toisilla ei ollut juuri mahdollisuutta edes saada munasolua hedelmöitetyksi. Olin aivan uupunut päästessäni pois klinikalta. Minulla oli paha olla ja olin todella stressaantunut.

Kaikista absurdeimmaksi koko aborttineuvonnan teki se, että näistä töistä hankkimillani tuloilla rahoitan omia lapsettomuushoitojani. Laitan joka kuukausi tililleni säästöön rahaa, jotta pystyn hankkimaan apteekista kalliit hedelmöityshoitoihin tarvittavat lääkkeet jälleen kerran. Elämän mustaa huumoria.