Tuskaa

Sunnuntaina tapasin ystäviäni, joista monilla on lapsia. Olin henkisesti todella väsynyt, ja jännitin mielessäni mahdollisia kysymyksiä lapsenhankinnasta. Jouduin katselemaan juoksevia ja iloisia lapsia, muiden lapsia. Tottelemattomia lapsia, jotka lauloivat, leikkivät, touhusivat omiaan ja tulivat vanhempien syliin istumaan. Istuin vain hiljaa ja kärsin. Tajusin, etten varmaan kestäisi näiden perheiden seuraa kovinkaan paljon.

Olin halkeamaisillani surusta. Odotin, että joku olisi kysynyt, miten joulu oli sujunut. Olisin kertonut, että jouluaatto oli ollut ihana ja romanttinen, mutta joulupäivänä selvisi, että alkiomme oli kuollut kohtuun. Kukaan ei kysynyt minulta mitään. Olin pakahtua siitä, että halusin jakaa suuren suruni jonkun kanssa, ja toisaalta en halunnut kertoa asiasta kenellekään, koska en kestäisi ajattelemattomia kommentteja: - Onhan teillä vielä aikaa, yritätte vielä uudestaan. Edellisellä viikolla vierailimme tuttavaperheemme luona, ja rouva kertoi hiljattain tehdystä rintasyöpäleikkauksestaan. Minäkin uskaltauduin jakamaan  lapsettomuuden surustani. Mies löi koko asian aivan leikiksi: - Tehän olette vielä nuoria! Lopetatte stressaamiseen ja lopettakaa ne hoidot, meidänkin sisaremme sai heti vauvan, kun hoidot loppuivat. Nämä sanat kirvelivät vielä mielessäni, enkä kestäisi enää yhtään vastaavia kommentteja.

Istuin apaattisena kahvipöydässä. Molemmille puolilleni tuli tuttu nainen, ja molemmilla oli sylissään lapsi. Toinen lapsista tökkäsi minua sormella käsivarteen. – Ei tarvitse tökkiä! kivahdin lapselle. Lapsi kosketti minua uudestaan, nyt pehmeämmin. En voinut olla vihainen lapselle, joka halusi saada minuun kontaktia. Sanoin rauhallisesti: - Tuo oli kiva kosketus. Millaisia lahjoja sait jouluna? En saanut lapsen puheesta selvää, mutta juttelin hänen kanssaan.

Toisella puolella istunut ystäväni suloisen kiharatukkaisen nappisilmänsä kanssa teki lähtöä. Viedessämme teekupit keittiöön, kerroin, että joulumme ei ollut sujunut aivan mukavissa merkeissä. Kerroin menetyksestämme, kun liikutukseltani pystyin. Hän halasi minua ja sanoi aavistaneensa, mitä asia koski. Hän oli todella pahoillaan puolestani ja liikuttui itsekin lähes kyyneliin. Juttelimme pitkän tovin. Hän lupasi muistaa minua ja yritti valaa minuun uskoa, että vielä olisi toivoa. Kerroin, että juuri nyt en välittänyt siitä. Hän kehotti suremaan asiaa rauhassa. Oloani oli helpottunut, että sain puhua asiasta jonkun kanssa. Ystäväni kehotti soittamaan tai käymään kylässä heti, kun tuntuisi siltä, tai vasta sitten, kun pystyisin siihen. Halasimme ja kiitin ystävääni tuesta. Joku sentään jollakin tasolla ymmärtää.