Raskausuutisia - vaan ei omia

Selatessani Facebookia huomasi, että sisareni miehen lapsellinen pikkusisko on raskaana. Eikä ihan vähän: viikkoja on jo kertynyt 21. Hän oli linkittänyt Naamakirjaan bloginsa, jossa hän hehkutti ultraäänikäyntiä, pahoinvointeja, lapsen liikkeitä ja kaikkea ihmeellistä, mitä rakenneultrassa kerrotaan. Kaiken huipuksi blogissa oli havainnollistettu piirroskuvan avulla, missä kohtaa ja minkä kokoinen uusi tulokas on. Vieressä oli tietysti vertailun vuoksi tytön oma pieni raskausmaha. En ollut tiennyt, että tämä tyttö on raskaana.

Vastahan hän kirjoitti lukiosta ja meni töihin. Eikä naimisiinmenostakaan ole kuin pari vuotta. Ei siitä ole kymmentäkään vuotta, kun hän oli ärsyttävä teini, joka oli siskoni perheen ja minun kanssani Ylläksellä joululomalla. Silloin hän kieltäytyi syömästä kunnon ruokaa ja katsoi Pirates of the Caribbean –elokuvan ainakin kolmesti. Käytyämme huskyajelulla hän kohkasi, että ottaa itselleen huskyn ja käy tekemässä sen kanssa pitkiä, 10 kilometrin lenkkejä. Sitä utopistisempaa ajatusta sai hakea. Huskyhaaveet jäivät, mutta tilalle tuli ensin rottweiler ja sitten labradorinnoutaja. Tässä välissä hän muutti yhteen poikakaverinsa kanssa.

Ja nyt hänestä on tulossa kovaa vauhtia äiti. Tuosta lapsellisesta, oikukkaasta, itsekkäästä, pikkuvanhasta tytöstä. Hän on niin nuori, tuskin kahtakymmentä. Toki hedelmällisimmässä iässään. Mieheni kummitytöllä on jo kaksi lasta, vaikka hänkin sai ensimmäisensä hädin tuskin kaksikymppisenä. Nuorenahan sitä jaksaa. Ja jää aikaa elää omaa elämää sitten, kun lapset ovat kasvaneet.

Minulta tämä vaihe jäi väliin, kun tapasin elämäni miehen vasta joitakin vuosia sitten. Opiskelin, matkustelin ja luulin sen oikean löytyvän ulkomailta. Palattuani vuoden työmatkalta Egyptistä tapasimme, ja huomasin hänet ensisilmäyksellä. Tai oikeastaan silloin, kun hän harjoitteli tanssiaskelia ja kertoi kurssilla itsestään. Hän teki vaikutuksen moneen naiseen, mutta hän valitsi minut.

Ja tässä sitä nyt ollaan. Tytöt, joiden äiti voisin ikäni puolesta olla, lisääntyvät ja perustavat perheitä. Tunnet voimakkaasti, että olen menettänyt tusinan vuosia jossakin välissä. Vuodet vain hujahtivat ohi.

Sukulaisen raskausuutinen mursi minut. Itkin hillittömästi pitkän aikaa. Miksi kaiken maailman tytönhupakonraakileet saavat lapsia, mutta minä en? Miksi meille, tasapainoisille ja kypsille aikuisille, joilla on vakituiset työpaikat, oma asunto, hyviä harrastuksia ja monipuolinen ystäväpiiri, ei siunaannu jälkikasvua? Meillä lapsi saisi rakastavat vanhemmat ja hyvän kodin. Vastauksia ei ole. On vain suru ja tyhjyys. Ja jostakin kumpuava pieni toivo: jospa sittenkin.